Kolumni: True crime on nyt pinnalla, mutta sillä on pitkät perinteet Suomessakin

True crime -genre on ollut pinnalla jo tovin. Sen osoittavat lukemattomat todellisista rikoksista kertovat podcastit, kirjat sekä dramatisoidut ja dokumentaariset sarjat ja elokuvat, minkä tulvalle ei näy loppua.

Viimeisimpänä sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerista kertova Netflix-sarja nousi syksyllä hitiksi, mutta herätti myös kyseenalaistusta.

Todelliset rikokset kiehtovat, kun pääsee kurkistamaan ihmismielen synkälle puolelle, jota arkielämässä ei kohtaa. True crime -sisältöjen kautta kauheita asioita on lupa tirkistellä kodin turvasta. Suomessakin genren sisältöjä tehdään yhä enemmän. Juuri alkoi Piiritys-sarja, joka kertoo palkkamurhaaja ja vankikarkuri Ilpo Larhasta.

^{Ilmiö ei} kuitenkaan ole uusi Suomessakaan. Esimerkiksi klassikkoelokuva Kahdeksan surmanluotia (1972) perkaa tapahtumia, jotka johtivat Pihtiputaan poliisisurmiin. Mikko Niskasen ohjaama elokuva vuoden 1969 rikoksesta sai ylistäviä arvosteluja. Vuonna 1980 se äänestettiin kaikkien aikojen merkittävämmäksi suomalaiselokuvaksi ja vuonna 2012 viidenneksi parhaaksi.

Elokuva sai jopa ohjaaja Martin Scorsesen huomion. Hän vaikuttui elokuvan taiteellisesta arvosta ja teos hyväksyttiin hänen johtamansa The Film Foundation -säätiön restauroitavaksi. Kahdeksasta surmanluodista tuli ensimmäinen pohjoismainen World Cinema Project -hanke. Tuo harvinaisen restaurointiprojektin tulos esitetään Joensuun Siihtalassa Kino Sihiksessä lauantaina.

^{Reilu viisituntiseksi} sarjaksi jaetun Kahdeksan surmanluotia restaurointijälki on hienoa. Tarina on kestänyt hyvin aikaa, joskin se on somevideoiden tahtiin tottuneille hitaahko, arkisen viipyilevä. Siksi elokuvateatterin penkki lienee oikea paikka teoksen kokemiseen, puhelinta vilkuilematta.

Niskanen esittää itse hurjan pääroolin alkoholisoituneena sekatyöläisenä, joka päätyy surmaamaan humalassa neljä poliisia. Ahdinko, josta ajaudutaan äärimmäisiin tekoihin, välittyy eläväisenä. Elokuva on traaginen kuvaus maaseudun köyhästä elämästä ja alkoholismista.

Klassikko osoittaa, että true crime -genreä voi toteuttaa myös tyylillä, yhteiskunnallisen kontekstin huomioiden. Se ei aina ole hirveyksillä mässäilyä, vaikka sellainen mielikuva tästä genrestä usein vallitseekin.