Kolumni: ”Kunpa kaikki ei olisi niin kuin nyt”

Otsikko on sitaatti 12-vuotiaan ukrainalaisen tytön Jeva Skaletskan julkaistusta päiväkirjasta ja sieltä Venäjän hyökkäyssodan kuudennelta päivältä. Nyt sotaa Ukrainassa on käyty vuosi. Jokainen päivä sodassa on pitkä, täynnä kuolemanpelkoa, kuolemaa, paniikkia ja odotusta.

Te ette tiedä, mitä sota on -kirjan lukeminen ottaa koville, mutta mitäpä lukeminen on sen todellisuuden rinnalla. En todellakaan tiedä, mitä sota on. ”Sitä parempi, mitä harvempi oikeasti tietää, mitä sota on”, Skaletska kirjotti viisaasti sodan 28. päivänä.

Toisin kuin hän, minä sain ihanan, turvallisen nuoruuden ja elämän vapaassa, itsenäisessä kotimaassani Suomessa, jossa elintaso on kasvanut kohisten juuri minun elinaikanani.

^Parhaillaan moni valitsee uusia autoja, avarampia taloja, lisää tavaroita ja miettii matkoja sinne ja tänne, kun ollaan vähän auringon tarpeessa.

Olen töissä unelma-ammatissani toimittajana, mutta en osaa kirjoittaa sodasta tarpeeksi – enkä ainakaan hyvin. Se on kuitenkin kaikista aiheista tärkein: meidän olisi hyvä ymmärtää edes millin siivu ukrainalaisten loputtomasta tuskasta ja surusta. Sota on pelkästään menetyksiä menetysten jälkeen. Kärsimystä ja tuhoa.

^{Kun liehutan} pientä Ukrainan lippuani, mietin, heiluttaisiko joku jossain Suomen lippua, jos Suomeen olisi hyökätty. Itsekeskeinen ajatus sekin.

Luulen, että kaikki täällä eivät ole vielä oivaltaneet, miten ukrainalaiset nyt sotivat länsimaisen eli meidän demokratiamme, sananvapautemme ja hyvinvointivaltiomme puolesta. Emme voi jättää heitä yksin omassa rikkaudessamme.

Perjantaina illalla sytytän kynttiläni Joensuun torilla yhdessä ukrainalaisten ja monien muiden kanssa, toivon rauhaa ja tiedostan koko ajan, että Putinin kaltaiselle hirmuhallitsijalle, pahuuden valtiaalle, ihmiskunta ei saa antaa periksi. Toivon luomisessa jokaisen ihmisen panos on tärkeä – pienistä kynttilän liekeistä alkaen.