Tulosta tämä sivu
Mielipide

Mielipide: Minne menet yliopisto?

Yliopistouudistus etenee fantastista latuaan jo kymmenettä vuotta. Vain itse yliopisto näyttää pudonneen kyydistä pois. Strategioita ja missioita kehittävät tieteen tekijöiden sijaan ajatushautomot ja opetuksen painoaloja visioivat yritysjohtajat, media, julkisuuspersoonat ja poliitikot. Näiden älynväläyksiä toteuttaa virtaviivaistettu yliopistohallinto, joka on muodin mukaan pakannut koko tieteen tulostavoitteisiin, laatujärjestelmiin ja huipputyöryhmiin.

Vuosituhantinen kriittinen ajattelu ja keskustelu on haudattu tyytyväisyysbarometrikyselyihin, yleiseen hymistelyyn ja julkisuuspeliin.

Ohjaajan paikalle on astunut raha. Valtio rahoitus tulee yliopistoille markkinoita simuloivan laskentamallin avulla. Rahoituksen määrä on lisäksi pudonnut vuoden 2002 tasolle, ja puuttuvat resurssit joudutaan hakemaan suoraan markkinoilta.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Yliopiston rehtori ei enää ole akateeminen tiennäyttäjä vaan marketin toimitusjohtaja, jonka pitää olla nöyränä asiakkaan suuntaan. Tämä on vaarallista, koska tiede etsii uutta, jolla ei vielä ole asiakkaita.

Heinäkuussa kauppaneuvos Harri Broman esitti vision vähittäiskauppaan keskittyvästä yliopistotutkinnosta. Sanomalehti Karjalainen asettui tukemaan ajatusta. Muutama päivä sitten OP-ryhmän entinen pääjohtaja kiinnitettiin ”osuustoiminnan” työelämäprofessoriksi.

Itä-Suomen yliopistoa tukevatkin yritykset, mutta toivottavasti mitään ”sarjahukuttajia” ei sentään kutsuta rikosoikeuden työelämäprofessoreiksi.

Näyttävissä ulostuloissa ja vaatimuksissa unohdetaan, mitä on tiede ja mikä on yliopisto. Ammattikorkeakouluissa opetetaan tietoja ja taitoja, joilla pitää pärjätä työelämässä. Yliopiston perustehtäviin kuluu ensi sijassa muuta kuin työvoiman kouluttaminen. Sen keskeinen tehtävä on opettaa havainnoimaan ja jäsentämään kriittisesti vallitsevaa sekä tuottaa tutkimukseen perustuvaa uutta tietoa. Tieteen ydin on löytää uutta.

Kun kauppatiede täsmennetään vähittäiskauppatieteeksi, supistetaan alaa ja tehdään paradigmasta ohut. Tämä laskee tekemisen tasoa, koska näkökulma kapeutuu, kriittiset äänet vaimenevat ja keskustelu kuihtuu. On toinen kysymys, onko tällainen profiilin nosto siunaukseksi jollekin yritykselle.

Ymmärrämme toki, että on yliopistokoulutuksen kannalta hyvä, jos professorilla on muutakin työkokemusta kuin yhdeltä ja samalta laitokselta alhaalta ylös. Emme myöskään väitä, että ajatukset työelämäprofessoreista tai vähittäiskauppatieteestä olisivat hulluja. Ne ovat linjassa nykyisen hallitusohjelman saneleman ”elinkeinoelämäyhteistyön vahvistamisen” kanssa.

Ei Itä-Suomen yliopisto voi heittäytyä marttyyrinä syrjään valtakunnallisesta ja ministeriön tiukasti vahtimasta kehityksestä, vaikka se olisikin menossa allikkoon. Pitää kuitenkin kysyä kaksi kysymystä: Onko kapealle erikoisalalle annettavan (käytännöllisen) koulutuksen paikka yliopistossa? Ja miten pitkälle yliopisto voi ja sen on syytä mennä ulkopuolisten toimijoiden vaateiden täyttämisessä?

Yliopistot, ja koulutussektori ylipäätään, ovat sellaisia, joista kaikilla on vankka mielipide ja joiden osalta kaikki ovat olevinaan asiantuntijoita. Toivoisi, että yliopiston kehittämiseen sotkeutuisivat vähemmän sellaiset tahot, jotka ovat oman alansa eksperttejä mutta eivät oikeasti ymmärrä yliopiston ja tieteen tehtävästä yhtään mitään.

Yliopistoyhteisölle itselleen on hyvä muistuttaa, että koulutussosiologi Steve Fullerin mukaan perustehtävää ei voi toteuttaa ryntäilemällä muotivirtausten ja vaateiden perässä tai kumartelemalla kuuliaisesti kaikkiin suuntiin.

Jukka Korpela
professori

Arto Nevala
yliopistolehtori