Lauantai, 22.9.2018 
Mauri
Mielipide

Mielipide: Lapsiamme ei ole siunattu huippu-urheilijan geeneillä, yhdellä lausella tapettiin kahden teinin halu liikuntaan

  • Lukijan kirjoitus
  • Marko Puumalainen
Lapset ja nuoret ansaitsevat mahdollisuuden liikunnan iloon. Lapset ja nuoret ansaitsevat mahdollisuuden liikunnan iloon.

Haluan nostaa esiin perheeni lasten kokemuksia nuorten liikuntaharrastuksista valmentajien sekä rahoittajatahojen ajatuksiin. Olen niin väsynyt tyyliin, jolla tapetaan lapsissa ja nuorissa oleva pienikin into harrastaa liikuntalajeja ja siinä samalla saada kipinää liikkumisen ilosta ja nähdä sen vaikutukset terveyteen.  Lapsiamme ei ole siunattu liikunnallisilla vanhemmilla tai huippu-urheilijan geeneillä eli motoriikan taso on normaalia tai hiukan sen alle.

Lapsistamme toinen olisi nuorempana halunnut telinevoimisteluun ihan vain oppiakseen kärrinpyöriä ja voltteja, mutta tarjolla oli vain Kataja-tyyppisiä seuroja, joissa tähdätään huipulle. Myöhemmin hän ystävänsä kanssa palavasti halusi pelata lentopalloa. Takana oli jo useamman vuoden kokemus. Seura vaihtui, sillä kylältämme loppui valmennus. Heti kävi ilmi, että uudessa joukkueessa ei olisi mitään asiaa peleihin koko vuonna, sillä halu voittaa oli niin kova, että peleihin pääsisivät vain kovimmat.

Pelkkä harkoissa käynti ei tytöille riittänyt, vaan seura vaihtui taas toiseen, jossa luvattiin myös pelivuoroja ja seurakaverit ottivatkin tällä kertaa nuoret avosylin vastaan. Kaikki näytti hyvältä, kunnes valmentajat ilmoittivat parin viikon päästä: ”Nämä olivat teidän viimeiset harjoitukset, sillä taso ei riitä!”

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Tällä lauseella tapettiin kahden teinin halu liikuntaan, ja tulos nyt vuoden päästä on meillä + 10 kiloa ja liikuntana ainoastaan punnerrus sängynpohjalta ylös!

Toinen aloitti pesäpallon hiukan ylipainoisena. Nyt vyötärönympärys on kaventunut normaaliksi, ja palo peleihin on toistaiseksi säilynyt onneksi suurena. Kuitenkin viimeisestä turnauksesta lähdettiin itkun kanssa kotiin, koska koko päivänä hän ei saanut yhtään kertaa lyödä eikä edes olla kentällä!

Äitinä olen onnellinen jokaikisestä kerrasta, kun lapseni lähtee harrastukseen, ja kannustan ja maksan kaikki kustannukset, leivon, kuskaan (vaikkei ylimääräistä rahaa eikä aikaa paljon olekaan). Samalla suren sisimmässäni tietoani, ettei hän tätä kauan jaksa. Pitää omata aika luja itsetunto, että jaksaa roikkua mukana ryhmässä, vaikka lajista tykkäisikin ja valmentaja olisi mukava.

Toki ymmärrän pointin, että halutaan voittaa ja suoda valmentajille ja hyville pelaajille se kunnia. Mutta onko nuorten urheilun oltava aina näin kilpailuhenkistä, mitä se nykyisin on joka lajissa?

Mietin asiaa laajemmin kansantalouden näkökulmasta. Kuinka moni lapsi, nuori ja aikuinen urheilisi enemmän, jos olisi vähemmän kokemuksia rannalle jäämisestä huonouden takia?

Perheemme kokemukset eivät ole todellakaan ainutkertaisia. Voisiko olla jatkossa tahoja, jotka rahoittaisivat joukkueita, joissa kaikki saavat pelata oman tasonsa mukaan eikä tähtäimessä olisi aina vain voitto kullan kiilto silmissä?

Olisiko myös valmentajia tarjolla enemmän ryhmiin, joiden funktio olisi vain pelailla ja kuntoilla omaksi iloksi ja liikunnan ilon säilyttämiseksi?

Onneksi nykyisin on kouluissa suuntaus ottaa takaisin liikuntakerhoja, joihin ovat tervetulleita myös ei-niin-huiput-pelaajat. Näin digiaikana, herätkää kaikki valmentajat ja järjestöt kannustamaan nuoria liikkumaan, älkääkä tappako liikunnan riemua!

Liikunnan suru

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.