Tulosta tämä sivu
Mielipide

Mielipide: Yläkoululaiset jätetään yksin, järjestely on aivan käsittämätön

Kuvituskuva Kuvituskuva

Olen 14-vuotias joensuulainen tyttö. Yläasteen aloittaminen oli minulle henkisistä syistä hankalaa ja vaati ylimääräistä ponnistelua. Oli ensiarvoisen tärkeää, että koulukuraattori ja -psykologi olivat usein paikalla ja miltei aina tavoitettavissa. Heille pystyi aina mennä juttelemaan, jos joku asia painoi mieltä. Heiltä löytyi myös vinkkejä vastaisuuden varalle.

Psykologi oli viime vuonna (2017–2018) useammin paikalla kuin kuraattori. Muistan kuraattorin monesti todenneen: ”Tänään ei sovi nähdä, sillä minun pitää olla siellä ja täällä, tähän ja tuohon aikaan…” Psykologikin joutui välillä pahoittelemaan poissaoloaan samasta syistä.

Muistelen heidän jopa sanoneen: ”Tämä systeemi on ihan älytön.”

Mainos alkaa
Mainos päättyy

En halua vähätellä ala-asteelaisten avuntarvetta, mutta mielestäni yläasteelle siirtyminen on usein vaikeaa, ja omien rajojen hakeminen hankaloittaa suhteita vanhempiin. Silloin olisi tärkeää, että koululla olisi joku vaitiolovelvollisuuden sitoma henkilö, jolle voi aina mennä juttelemaan.

Ala-asteikäisten on helpompi puhua asioista, kuten oppimisvaikeuksista ja koulukiusaamisesta, vanhemmilleen. Koulussakin tällaiset asiat huomataan paremmin. Nuoret lapset reagoivat näkyvämmin ärsykkeisiin. Heille on myös aavistuksen hankalampaa peitellä surun tunteitaan, ja jos he sen pystyvätkin tekemään, ongelmat näkyvät heidän käytöksessään jollain muulla tavalla, esimerkiksi levottomuutena.

Yläasteikäiset kokevat, että heidän tulee pärjätä. Silloin on hankalaa mainita omille vanhemmilleen hädästään.

Tällaisissa tilanteissa olen kokenut suureksi lahjaksi, että varsinkin yläasteella on päivittäin joku, jolle voi puhua.

Omalle luokanvalvojalle ja opettajalle on hankalampi puhua asioistaan. Opettajalla on käsittääkseni oikeus (jos ei ihan jopa velvollisuus) ilmoittaa lapsesta ja hänen vaikeuksistaan huoltajille. Kynnystä nostaa sekin, että opettajaa joutuu näkemään usealla tunnilla. Itsestäni on tuntunut hieman erikoiselta ja ehkä ahdistavalta, että opettaja näkee minut erilaisissa mielentiloissa. Olen miettinyt: ”Ajatteleekohan tuo, ettei minulla olekaan vaikeaa?”

Tilanne oli avun saamisen osalta suhteellisen hyvä vielä viime vuonna eli silloin, kun kävin 7. luokkaa. Nyt olen useasti kuullut, että psykologi ja kuraattori ovat paikalla vain kerran viikossa. Käsittääkseni kuraattori on koulussa paikalla joka toinen viikko myös toisena päivänä. Järjestely on aivan käsittämätön.

Ilmeisesti kuraattorin ja psykologin täytyy käydä monessa koulussa samana päivänä, joten kaikki tarvitsevat eivät ehdi saada apua. Muutenkin aika yhdelle henkilölle on rajallinen.

Siitä, ettei yläasteella ole huolten ammattilaisia paikalla, tulee monelle turvaton ja voimaton olo. Koska minä ja muutamat ystäväni koemme avun saannin hankalaksi, emme voi olla ainoita. Jos apua ei ole tarpeen hetkellä nopeasti saatavilla, alkaa ajatella, ettei jaksakaan puhua asiasta enää myöhemmin.

Puhumatta jättäminen johtaa asioiden patoamiseen, ja kun vihdoin kuraattori tai psykologi on saatavilla, avun tarve on jo todella suuri. Olen kuullut usein kysyttävän, että miksen tullut aikaisemmin juttelemaan! Ei se ole kuraattorin tai psykologin syy, ettei resursseja ole tarpeeksi.

Kun yksi ihminen joutuu hoitamaan samana päivänä jopa monen koulun asiat, oppilaiden huolille annetaan hintalaput. Jotkut jäävät vähemmälle, eivätkä kaikki saa apua ollenkaan. Se tuntuu eriarvoistamiselta ja väärältä meitä nuoria kohtaan.

Oona Räty