Kolumni: Voisiko meillä seuraavaksi olla kehuperjantai?

Viime viikolla Pohjois-Karjalassa vietettiin hauskaa verkkariperjantaita. Se kuvaa hyvin koko maakuntaa – meillä täällä ei olla turhan tärkeitä.

Voisiko seuraava tempaus olla kannustusperjantai tai kehuperjantai? Yhden päivän ajan maakunnan ihmiset kannustaisivat ja kehuisivat toisiaan oikein olan takaa.

Kokeilisimme, voiko yhden päivän pyhittää sille, että sanoo toiselle vain hyviä asioita.

Nykyään some täyttyy mollaamisesta ja haukkumisesta ja tekee pahan mielen. Kehuminen sen sijaan on mannaa sielulle ja kohottaa itsetuntoa.

^{Jokainen meistä} kaipaa kauniita sanoja, ja kaikista meistä löytyy paljon kehuttavaa.

Meitä on niin moneksi: yksi osaa kirjoittaa, toisella on kaunis lauluääni ja kolmas tekee hyvää ruokaa. Samaan perheeseen voi mahtua monenlaista osaajaa. Sen ei pitäisi herättää kateutta, vaan pitäisi olla aidosti iloinen siitä, miten etevä toinen on.

Kukan kastelu, lannoitus ja sille kauniisti juttelu saa kukan kukoistamaan. Samalla tavalla käy ihmiselle, kun hänet kehuu ihan perusteellisesti.

Totta on tietysti hyvä puhua, muuten kehu kuulostaa imelältä.

Suomalaiset ovat vaatimattomia, ja sen huomaa varsinkin heitä haastatellessa: enhän minä mitään, pientähän tämä minun tekeminen on, no et ainakaan saa hyvää kuvaa minusta.

Itsensä vähättely on enemmän sääntö kuin poikkeus. Jos kehuu jonkun kaunista vaatetta, niin vastauksena tulee, että ai tämä vanha riepuko.

^{Aihe puhuttelee,} koska aina joskus joku kuvainnollisesti paukuttaa minut vasaralla lattian rakoon. Saan kömpiä sieltä monta päivää ylös, puistella vaatteeni ja yrittää jatkaa elämääni entiseen malliin. Koetan olla päästämättä katkeruutta pääni sisälle. Joskus olisi vaan niin helppoa voivotella, että miksi aina minä.

Toisaalta saan niin paljon hyvää palautetta, että sillä pötkii hyvillä mielin pitkälle.

Ihmiset osaavat antaa myös hyvää palautetta, ja otan sen kiitollisena vastaan. Kohdallani se yleensä liittyy siihen, että osasitpa taas laittaa oivasti kirjaimia peräkkäin.