Kolumni | En ehkä koskaan pääse sukuni kotisijoille, mutta siitä viis – hyökkäyssotaa käyvän valtion kanssa ei kaveerata

En ole koskaan käynyt isoäitini synnyinpaikassa. Se on Mantsinsaaressa Laatokalla. Aikanaan se oli osa suomalaista Salmin pitäjää, sittemmin itänaapurille luovutettua aluetta.

Ennen 1990-lukua ja Neuvostoliiton hajoamista luovutetuille kotiseuduille ei noin vain menty. Sitten tilanne muuttui. Moni äidin puolen suvustani kävi katsomassa, mistä on aikoinaan lähdetty. Mummo itse ei – ei halunnut lähteä menneitä itkemään, muistan hänen sanoneen.

Nuorena aikuisena oli kovin paljon kiinnostavampiakin matkakohteita kuin pusikoitunut saari ja huonosti hoidettu Karjala. Mietin, että ehtiihän tuonne joskus myöhemmin.

Nyt on alkanut kovasti kolkuttaa se tunne, että myöhästyin. Ovi on jo sulkeutunut. Ei ehdi enää.

Valtiovallan tehtävä on nyt toimia moraalinvartijana.

^{Tämän kolumnin} kirjoitushetkellä Vaalimaan raja-asemalla seisoo pitkä henkilöautojono. Joidenkin mielestä raja on jälleen auki.

Suomessa, erityisesti idässä, asuu paljon venäläisiä maahanmuuttajia. Esimerkiksi Pohjois-Karjalassa asuvista ulkomailla syntyneistä puolet on venäläistaustaisia. Joka kolmas Pohjois-Karjalassa asuva maahanmuuttaja on venäläinen nainen.

Ilmiö ja sukupuolipainotus kertovat siitä, että rajan yli on syntynyt perheitä. Suomalais-venäläisissä perheissä elää myös Suomessa syntyneitä ja suomalaiseen kulttuuriin kasvatettuja lapsia, joiden suvusta toinen puoli on rajan toisella puolen.

Ei ole ihme, että sukulaiset haluavat tavata, kun se tauon jälkeen on taas mahdollista. Ei ole valtava ihme sekään, että Lappeenrannassa tai Joensuussa asioimaan tottuneet venäläiset uskaltautuvat palaamaan. Eihän Suomi ole heille mitään pahaa tehnyt.

Kaiketi ei pitäisi yllättyä siitäkään, että idän halpaan bensaan tottuneet suomalaiset äänestävät euroillaan ja tankkaavat jälleen rajan toisella puolen. Monelle raha painaa enemmän kuin moraali, kun tiukka paikka tulee.

^Valtiovallan tehtävä on nyt toimia moraalinvartijana. Perhesuhteisiin tai diplomatiaan liittyvät rajanylitykset ovat ainoita, jotka tässä tilanteessa voi hyväksyä.

Hyökkäyssotaa käyvän valtion kanssa ei kaveerata. Siellä ei käydä raha- eikä tunnesyistä. Sellaisen maan asukkaiden ei myöskään tarvitse tulla viihtymään meille. Jos hallinto on ajanut maan sellaiseen jamaan, etteivät kansalaiset siellä viihdy, vaihtakoot hallinnon.

Lyhyellä perspektiivillä itärajan sulku on taloudellinen ja inhimillinen kärsimys rajan molemmin puolin. Se on nyt kuitenkin kestettävä suuremman tavoitteen hyväksi.

Kirjoittaja on Sunnuntaisuomalaisen tuottaja.