Kolumni: Euroviisujen suurin helpotus oli, ettei tarvinnut hävetä - miksi häpeäminen olisi niin kauheaa?

Eipähän ainakaan tarvinnut hävetä, totesin helpottuneena, kun lauantain ja sunnuntain välisenä yönä seurasin tämän vuoden Euroviisuja.

Tulostaulukossa Suomi jäi 38 pisteellään häntäpäähän, mutta The Rasmuksen esitys meni kohtalaisen hyvin ja kappalettakin kehtasi esitellä. Ei siis todellakaan tarvinnut hävetä, vaan aamukahden jälkeen sain käydä nukkumaan tyytyväisin mielin.

^{Seuraavana päivänä} pysähdyin miettimään reaktiotani. Miksi juuri häpeän välttely tuntui niin tärkeältä? Mitä pahaa siitä seuraisi, vaikka välillä oman maan viisuedustajaa joutuisikin häpeämään?

Euroviisujen kontekstissa nolouden ja timanttisen oivalluksen välinen ero on varsin häilyvä: yhden vuoden älytön sekamelska onkin toisen vuoden superhitti.

Miksi siis välttää tekemästä kummallisia ratkaisuja häpeän pelossa? Vaikka lopputuloksena olisikin kiusallinen tilanne eikä pistevyöry, peruuttamatonta vahinkoa nolo tapaus tuskin aiheuttaa.

^{Häpeä ja etenkin} sen välttely on kaikkineen mielenkiintoinen ilmiö. Osaa vaara itsensä häpäisystä ei tunnu häiritsevän, kun taas toisilla nolojen tilanteiden välttely voi estää jopa toteuttamasta ideoitaan.

Kuulun näistä jälkimmäiseen ryhmään. Vaikka vuosi vuodelta kiinnitän aina vain vähemmän huomiota siihen, mitä ympärillä itsestäni ajatellaan, huomaan varsinkin uusissa tilanteissa analysoivani aktiivisesti hyväksyttyjä käytössääntöjä ja paikallaolijoiden reaktioita.

Häpeää aiheuttaneet tilanteet ovat myös porautuneet mieleeni niin syvälle, että pystyn muistamaan ne hyvin tarkasti vuosikymmentenkin jälkeen.

Kun ala-asteella luokkamme kiersi toisissa luokissa esittämässä Pikkuoravien lauluja ja opettajani pyysi minua esittäytymään, kerroin olevani Anna. "Ei kun sinä olet nyt Nestori", opettaja tuhahti. Muistan vieläkin, kuinka häpeän puna nousi kaulalta otsaan saakka, kun tajusin, että olin mokannut tilanteen.

Myötähäpeää aiheuttavat televisioformaatit ovat kotonani tiukalla kieltolistalla, sillä en kestä katsoa sitäkään, kun joku toinen - sinänsä täysin harmittomasti - nolaa itsensä.

^{Häpeän välttely} auttaa monesti toimimaan sosiaalisesti korrektilla tavalla, mutta liian pitkälle vietynä se on turha este itsensä toteuttamiselle.

Varsinkin uuden opettelu tarkoittaa useimmiten sitä, että ensin joutuu epäonnistumaan - ehkä vähän nolostumaankin.

Häpeän riskin takia ei uusia asioita kuitenkaan kannattaisi jättää kokematta tai opettelematta. Oli kyse sitten Euroviisuista tai muusta elämästä, hassulta tai hölmöltä aluksi tuntuva idea voi lopulta kasvaa joksikin hienoksi ja ikimuistoiseksi. Olisi sääli, jos nolostumista karttaen jättäisi nuo ideat toteuttamatta.

Varsinkin kun häpeä on varsin epäluotettava mittari sille, mitä kannattaisi tehdä ja mitä ei. Usein emme kaikesta turhasta nolostelustamme huolimatta ymmärrä kuitenkaan hävetä juuri silloin, kun siihen eniten olisi aihetta.