Kolumni: Jäin kotiseudulle, joka ei kasvanut ahtaaksi ympärilleni

Minä kuulun Pohjois-Karjalaan.

Vartuin Outokummussa ja juureni ovat täällä. Ne ovat sitoneet kenkäni kiinni tähän maakuntaan. En halua muuttaa Helsinkiin, Pariisiin tai New Yorkiin. Haluan katsella huomista Joensuusta, siltojen kaupungista käsin.

^{Olen asunut} Joensuussa nyt yhdeksän vuotta. Joensuusta on tullut minun kotikaupunkini ja täältä kasvavat unelmani. Muistan edelleen sen heinäkuisen hetken muutamia vuosia sitten, kun pysähdyin koiran kanssa iltalenkillä ja katsoin rautatiesillalta keskustaan päin. Silloin tunsin kuuluvani tähän kaupunkiin. Annoin ajatuksieni virrata pitkin Pielisjokea, ja silmäni aukesivat kuin silta, joka laskee veneen alitseen. Kun tulin kotiin, kerroin kumppanilleni, etten halua muuttaa täältä koskaan pois. Silloin tiesin kuuluvani tänne. Kirjoitin tuolloin päiväkirjaani: tänään Pohjois-Karjalasta tuli kehykseni ja Joensuusta kotini.

^{Monet ihmiset} sanoivat minulle medianomi-opintojeni aikana, että media-alan työt ovat muualla kuin täällä. Tuttuja olivat kommentit kuten: ”Sittenhän sinulla on edessä muutto Helsinkiin”. Monet luokkalaiseni suuntasivatkin heti valmistuttuaan pois täältä. Osa ystävistäni jo aiemmin. Yllättävän moni on myös jäänyt ja osa tullut takaisin. Varmasti on myös totta, että esimerkiksi media-alan töitä on Etelä-Suomessa tarjolla enemmän, mutta se pelkästään ei riitä. Työ ei ole minulle riittävä syy lähteä.

Miksi muuttaisin työn perässä jonnekin, missä en halua asua? Mitä tekisin hieman paksummalla lompakolla, jos olisin onneton, juureton ja levoton? Haluan uida vastavirtaan sitä kehitystä kohtaan, joka vetää ihmisiä kohti ruuhka-Suomea, vaikka se olisi työurani ja haaveideni kannalta vaikeampi tie.

^{Olen pian} 36-vuotias. Olisin lähtenyt Pohjois-Karjalasta jo aikaa sitten, jos olisin ollut lähteäkseni. Suunnittelin kyllä joskus muuttavani täältä pois. Se oli ikään kuin osa sukupolvikokemusta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Vähintään ajatuksen tasolla tuli väläytellä visioita siitä, kuinka suuntaa tulevaisuudessa kohti unelmiaan suuriin kaupunkeihin ja poistuu lopulta kohti etelää kuin haltija harmaisiin satamiin.

Jäin kuitenkin tänne, Pohjois-Karjalaan, maakuntaan, joka ei käynyt koskaan liian ahtaaksi minulle. Edes elämäni nurjina hetkinä en ole kokenut halua paeta täältä. Pikemminkin tutut maisemat ja kasvot ovat tuntuneet kuin kädensijoilta, joihin olen voinut tarttua tuulen huuhtoessa pääni poikki murheita, kuin talvinen viima, joka puistelee kulkijaa Suvantosillalla.

^{Vuosi vuodelta} tunnistan itsessäni enemmän ja enemmän kotiseuturomantikkoa, jolle arjen pienimuotoiset hetket, kuten saunavissyn ostaminen tutusta lähikaupasta tai kävelykadulla sattumalta korvaan kantautunut mie ja sie -sananparsi piristää mieltä kuin marraskuinen aurinko.

Vuoromiehessä vinyylilevyjen pläräily taas rentouttaa hartiani kuin kuumakivihoito ja lumoutuminen valkokankaan armoille Tapion elokuvateatterin vanhassa salissa sulkee minut hetkeksi todellisuuden ulkopuolella kuin audiovisuaalinen kohtu.

Retki Kuhasaloon avaa aistini kuin kesäinen aamuyö ja pulahdus avantoon Joensuun Jääkarhuilla pesee päivän painon pois. Täällä on kaikki mitä tarvitsen, ja mikä tärkeintä, täällä on minulle rakkaita ihmisiä. He sitovat minut tämän maakunnan kainaloon.

^{Joensuu on} ollut minulle kuin avoin syli, josta olen löytänyt myös elämäni rakkauden. Minulle juuret ja kotiseuturakkaus ovat ennen kaikkea tunnetila ja pienten hetkien kudelma. Se on tuttuja paikkoja, korvissa kihelmöivää murretta ja nurkan takaa avautuvia metsiä.

Kotiseuturakkautta ovat öiset makkaraperunat Penttilänrannassa, saunan jälkeinen hiljainen hetki omalla parvekkeella ja kiitoksen huikkaaminen kuskille bussista poistuessa. Kotiseuturakkautta on myös pitkä katse elämänkumppanin silmiin keskellä tuttua lenkkipolkua Utranharjulla sateisena sunnuntaina, kun kenkä hiertää ja itikat kuppaavat niskaa.

Pohjois-Karjala, olet ollut minulle hyvä.