Kolumni: Kisahurmos on takana, elämyksiä on edessä

Olympialaisten seuraaminen on näkökulmasta riippuen multitaskaamista parhaimmillaan tai pahimmillaan.

Onnistuneella rytmittämisellä normaaliarki ja arkea mukavasti kohottava olympiatunnelma lomittelevat parin viikon ajan sopivassa suhteessa, ja jossain välissä ennättää jopa nukkua.

Epäonnistunut aikataulutus tietää tärkeiden urheilusuoritusten ja mahdollisten suomalaisyllättäjien mitaliriemun missaamista samaan aikaan kun kotona likapyykki kasaantuu metrisiksi vuoriksi ja univelka pistää haukottelemaan kesken työnteon.

^Maapallon toisella puolella kisattavat olympialaiset aiheuttavat penkkiurheilijalle jonkin verran päänvaivaa.

Aikaeron takia urheilusuoritukset alkavat sydänyön tunteina parhaaseen nukkuma-aikaan, ja aamupäivän ja päivän seurannan joutuu työpäivinä hoitamaan työnteon ohessa ja ehdoilla.

Onnistuminen edellyttää priorisointia.

Yöllä kukutaan vain suomalaismitalin kiilto silmissä tai jonkun itselle tärkeän lajin finaalin takia.

Työaikoina keskitytään pääsääntöisesti suomalaisille mitalin mahdollisesti tuoviin suorituksiin. Työpäivän jälkeisen ajan voi käyttää rauhassa kotisohvalla kenttäratsastuksen ja telinevoimistelun kaltaisista ei-suomalaislajeista nauttimiseen. Vaikka sitten jälkilähetyksinä.

^{Väistämättä} vähän väkisin väännetyiltä nämä kisat ja kisatunnelma kuitenkin tuntuvat. Enkä usko, että selitys sille löytyy pelkästään kisojen siirtämisestä tai paikan päällä olevien katsojien puutteesta.

Eetu Kallioisen skeetin finaalia jännitettiin varmasti porukalla ympäri Suomea, mutta kaukaiselta tuntuu se aika, kun koko kansakunta tai koko maailma tuntuivat seisahtuvan kaksiviikkoisen olympiahurmoksen äärelle.

Syitä ja selityksiä kisojen kiinnostavuuden lopsahtamiseen on esitetty moninaisia. Oli syy tai syyt mitkä tahansa, vaikea on uskoa, että takavuosien kollektiiviseen urheiluhuumaan on enää paluuta.

Aika on jossain määrin ajanut suuren urheilujuhlan ohitse.

^{Urheilu on} yksi niitä harvoja asioita, joiden seuraamisesta saa vielä aikuisiällä samanlaisia vilpittömän puhtaita fiiliksiä kuin lapsena harva se päivä: yhteen Suomi-Ruotsi-jääkiekkopeliin tai olympialaisten ammuntafinaaliin mahtuu helposti vatsaa kääntävää jännitystä, häpeämätöntä voitonriemua ja aurinkoisenkin päivän mustaksi muuttavaa tappionmurhetta.

Jollain lailla suurempaa urheilun seuraaminen on silloin kun sen tekee yhdessä tuhansien tai miljoonien muiden kanssa.

Olympialaisten kultavuodet lienevät takanapäin, mutta onneksi kisoihin kiinteästi liittyvä ainutlaatuisuuden hohde ei ole helposti karisevaa lajia.

Ehkä kisat ei ole enää saman mittaluokan elämys kuin takavuosina, mutta elämyksestä olympiaurheilijoiden suoritusten seuraaminen yhä käy.

Ja kyllä minä edelleen pillitän jos ja kun se kultainen olympiamitali suomalaisurheilijan kaulaan ripustetaan.