Kolumni: Mitäs me viisikymppiset, valittu ikäluokka

Ikäluokkani viettää näinä vuosina viisikymppisiään. Meikäläisen pikkusisko, ensi vuonna 50. Ei voi uskoa.

Me Legoilla ja Barbeilla leikkijät, viisikymmentävuotiaita. Aku Ankan, Korkkareiden ja Hopeanuolten lukijat, jotka kannoimme Asterixeja ja Lucky Lukeja kirjastosta. Jotka vasta olimme kuutosluokkalaisia, joita eka- ja tokaluokkalaiset katsoivat ylöspäin kuin aikuisia. Ja sitten olimme yläasteen ja sitten lukion kurkoja.

Ja sitten hankimme koulutusta ja menimme avartuvaan maailmaan, Eurooppaan, niin kuin 90-luvulla tehtiin. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä työpaikat saivat meistä nerokkaita verenvaihtajia, joilla oli uusia ajatuksia. Ja vaikka 80- ja 90-luvulla syntyneet kovasti ovat tehneet jälkeemme tuloa työelämään, niin me tiedämme olevamme valittuja ja erikoislaatuisia, koska...

Koska synnyimme 70-alun alussa. Muistamme Kekkosen. Muistamme Neuvostoliiton ja idänkaupan. Muistamme Suomen, missä hampurilaisbaarit, pizzeriat ja kebab-paikat olivat harvinaisuuksia.

Meillä kaikilla 70-luvun alussa syntyneillä on ollut joskus nälkä. Meitä on peloteltu ukko Mustilaisella. Olemme hengittäneet tupakansavua auton takapenkillä. Olemme saaneet tukkapöllyä, luunappeja ja piiskaa noudettuamme metsästä vitsamme. Meitä on lyöty sormille karttakepillä ja simputettu.

Nämä koettelemukset ovat valmistaneet meitä kestämään kolhuja. Emme mene sosiaalisessa mediassa rikki yhdestä väärästä sanasta. Tällaisista yleistävistä kolumneista voimme kyllä mennä. Olemmehan yksilöiden sukupolvi.

^{Maailma on} muuttunut. Kun menin kouluun, luokallani oli yksi lapsi, jonka vanhemmat olivat eronneet. Toisen perheen isä rakensi viikot Kostamusta.

Kivoja tyyppejä he olivat, mutta tuntui erikoiselta käydä heidän luonaan kylässä. Vain yksi vanhempi kotona. Kyläilyperheissä isä istui aina keinutuolissa lukemassa lehteä, ellei pessyt pihalla autoa. Äiti puuhaili keittiössä ja huusi syömään.

Ekaluokalla oli yksi allergikko, maitoallergikko. Sitä piti ihan toistella itselleen, X ei pysty juomaan maitoa. Maito oli 70–80-lukujen Suomessa pyhä juoma. Koulun ruokasalin seinällä Ben Johnson valvoi Valion julisteesta, että jokainen juo maitoa.

^{70-luvun alun} lapsilla oli nuoret vanhemmat. Lapset tavattiin tehdä parikymppisinä. Eivät vanhemmat silti nuorilta tuntuneet. Kalkkiksia he olivat. Pukeutuivat harmaaseen ja beessiin ja kuuntelivat virsiä ja iskelmiä, kun meillä lapsilla oli rock.

Me viisikymppiset olemme nyt saaneet tarkkailla vanhempiamme eläkeiässään. He nauttivat mökkeilystä, käsitöistä, puutarhatöistä, lapsenlapsista, matkailusta.

Näemme myös, miltä itse näytämme 20 vuoden kuluttua. Se alkoi salakavalasti, kun nelikymppiset kaverit alkoivat saada suomalaisen keski-ikäisen miehen lahjapaketteja, joista löytyi diabetes, korkeat kolesterolit tai verenpaine. Tai nämä kaikki.

Nyt tapaamiset 70-lukulaisten ystävien kesken alkavat sulavasti viimeisten terveyskuulumisten päivittelyllä.