Kolumni: Talvi voi yllättää, tai sitten me yllätämme talven

Nyt on jo eletty muutama pakkaspäivä. Aamulla on pitänyt rapsuttaa jäät auton ikkunasta, ja metsässä kävellessä on sammal rapsanut kengän alla.

Olen pannut merkille, että Pohjois-Karjalassa elää Veikko Huovisen kuvaamia hamstereita kosolti.

Ainakin vanhempi ikäpolvi on tottunut olemaan hyvin omavarainen ja ottanut aina lisäapetta luonnosta. Täällä metsästetään, kalastetaan, marjastetaan, kasvatetaan itse perunat, porkkanat ja muut kasvikset.

Turha kenenkään sanoa, että pohjoiskarjalainen ihminen olisi luonnosta vieraantunut tai että hän olisi jotenkin urbanisoitunut. Ainoa merkki siitä on taskussa kulkeva puhelin.

Ainakin täällä Valtimolla elää tiivis metsästäjien ja kalastajien yhdyskunta, joilla pakkaset pullottavat hirveä, metsälintuja ja sorsia– kaloista puhumattakaan.

Täällä omavaraistaloutta uhkaavat vain sudet, jotka ovat metsästyskoirien kanssa samoilla apajilla, ja valitettavasti monta metsästäjän parasta ystävää on joutunut tänäkin syksynä suden suuhun.

^{Ihan oma rotunsa} ovat puolestaan yli seitsemänkymppiset sitkeät marjastajat. Niitä ovat mummot ja papat, jotka ovat joutuneet heti kävelemään opittuaan metsään keräämään sienet ja marjat. Lisäksi on pitänyt kouluunkin kerätä oma osuutensa. Tämä rotu menee aikaisin aamulla metsään ja kerää monta sankoa mustikkaa, puolukkaa ja vattua. Illalla voidaan ohimennen mainita, että kyllä on” tuas ruato kippee”.

Sieniä kerätään vielä lokakuussakin. Välillä syödään eväitä, paistetaan makkaraa, keitetään kahvit, oikaistaan selkää, ja taas jatketaan. Tällainen metsäläisten rotu on hyvin yleinen täälläpäin. Ehkä se on geeneissäkin, kun nuoriakin veri vetää metsään. Pakkaseen pitää olla talveksi piripinnassa kaikkea ja kuoppa täynnä perunoita, muuten talvi ei voi tulla.

Itse olen laiskansutki, mutta silti minunkin pakastimestani löytyy kaikkea edellä mainitsemia juttuja. Kotivaraa pitää olla, ja paljon. Äidin puolen suvusta tiedän isomummoni Anni Karppisen, joka on kaikessa ollut hyvin omavarainen, samoin mummoni ja äitini.

Joko talvi yllättää meidät tai me yllätämme talven. Ainakin syötävää riittää ensi kesään asti.