Kolumni: Teatterissa tunteet tulevat näyttämöltä suoraan syliin

Koin viime viikolla ensimmäisen teatterikokemukseni 20 vuoteen. Muistan nähneeni Veljeni, Leijonamielen joskus 2000-luvun alussa, kai koulun luokkaretkellä.

Pakko myöntää, että ennakkoluulot olivat korkealla. Odotin näkeväni niin korkealentoisia äännähdyksiä ja liikkeitä sekalaisessa järjestyksessä, että en tulisi ymmärtämään seuraavasta puolestatoista tunnista yhtään mitään. En edes tiennyt, mitä teatteriin puetaan päälle. Päätin jättää ykköset kotiin ja teatterikiikarit ostamatta. Niin oli tehnyt onneksi muukin yleisö.

Varmuuden vuoksi asettauduin kuitenkin takariviin, jos kyseessä olisikin vuorovaikutteinen esitys, jossa yleisö vedetään mukaan humppaan. Ei onneksi ollut. Tarinastakin ymmärsin sen verran, että pystyisin kuvailemaan, mistä se kertoi.

^{Viime viikonlopun} Fahrenheit 451 oli Veljeni, Leijonamieltä vaikuttavampi, vaikka muistan olleeni pikkupoikanakin silmät pyöreinä, jopa peloissani näyttämön meiningistä. Se oli jotain muuta kuin siihen asti näkemäni Muumit tai Disney-elokuvat videokaseteilta. Teatteri oli liikettä, välitöntä tunnetta ja tyylikästä kerrontaa. Nytkin puristin käsinojia kuin vuoristoradassa.

Teatteri on täysin eri asia kuin elokuvateatteri. Leffassa surround-ääni tuo kuiskauksen korvan juureen ja järisyttää räjähdyksissä penkkejä, mutta teatterissa näyttelijöiden tunteet ja huudahdukset tulevat suoraan silmille. 4K-laatuinen kuva ei siihen pysty, ei edes 3D.

Ei erikoistehosteita tai vihreitä taustakankaita vaan kekseliäitä ratkaisuja. Ilmiselviä mutta uskottavia. Nämä voivat olla teatterikonkareille itsestäänselvyyksiä, mutta minulle ne iskivät yllätyksenä.

^{Joensuun kaupunginteatterin} pienellä näyttämöllä esitykseen ei saanutkaan suomalaismiehen kaipaamaa etäisyyttä, vaikka kuinka yritin piiloutua peräpenkkiin. Intiimissä tilassa olisin yhtä hyvin voinut antaa aplodini etupenkistä. Tunnetasolla olin ainakin paperin syttymispisteessä.

Elämys liippasi syyskuussa Taidekeskus Ahjossa kokemaani Horse Inside Out -installaatiota. Siinä vasta iholle tultiinkin.

^{Näyttelijöiden työtä} on pakko ihailla. Kerta toisensa jälkeen he vetävät rooliasunsa päälleen ja antavat näyttämön kirkkaissa valoissa itsestään kaiken. Se on kuin suora lähetys, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Esitys voi olla jopa joka kerta erilainen. Teatterissa ollaan aidosti läsnä.

Korona iski teatteriin ja taiteeseen lujaa. Moni perui näytöksiään ja rajoitti katsomopaikkojaan. Nytkin pienen näyttämön katsomossa istuttiin kasvomaskeissa ja alkudrinkiksi tarjottiin käsidesiä. Jospa teatteriin pääsisi vielä joskus ilman turvavälejä.

^{Yksi näytelmä} teki minusta teatterin ystävän. Sen olisi varmaan saanut aikaan mikä näytelmä tahansa. Samalla karistelin ajatuksistani kai televisiosta opitun käsityksen yläluokan sirkushuvista.

Aion mennä toisenkin kerran, ehkä kolmannen ja neljännen.