Kolumni: Kun lemmikistä aika jättää

Mistä tietää, että lemmikistä on aika päästää irti? Pystynkö tekemään päätöksen lopettamisesta? Osaanko tehdä sen tarpeeksi ajoissa, jottei eläin joudu kärsimään? Näitä kysymyksiä varmasti useimmat ikääntyvän lemmikin omistajat pohtivat ja pelkäävät.

^{Omassa perheessäni} h-hetki oli viime kesänä. Yöllä, ja tietenkin juuri yöllä, kuten eläinten kanssa vaivat ja ongelmat tuppaavat tapahtumaan.

Koira vaelsi, yritti asettua, vaelsi taas. Vähän valittikin. Ei siinä itsellekään tietenkään uni tullut. Yritin rauhoitella huonovointista koiraa silittelemällä, nostamalla sohvalle viereen, juttelemalla. Mikään ei saanut sitä rauhoittumaan ja asettumaan.

^{Lopulta päätöksen} tekeminen ei ollut vaikeaa: päivää vaille 15-vuotias havannankoira oli aika päästää tuonpuoleisille kurkkuapajille – kurkku oli sen ykkösherkkua nimittäin. Sairasteluja oli ollut jo jonkin aikaa, mutta nyt se tuntui jotenkin lopulliselta ja erityisen pahalta.

Aamuilla kerroin päätöksestä muulle perheelleni. Vaikka ratkaisevaa askelta olimme etukäteen kovasti pelänneet, kukaan ei kyseenalaistanut päätöstäni. Jos koiraa ei olisi lopetettu, olisi päätös siinä hetkessä tehty enemmän itseä kuin koiraa ajatellen.

^{Miltä lemmikistä} luopuminen sitten tuntuu? Kyllä yhteiset hetket ja kokemukset ovat vilisseet filminauhana silmissä tuon ratkaisevan heinäkuisen yön jälkeen. Miten se nuorena tanssi ympyrää takajaloillaan ja kuinka se yritti vihjata herkkunälästään vilkuilemalla herkkulaatikkoon päin. Ja sekin, miten innoissaan se oli pesunjälkeisestä föönaussessiosta.

Vähän vino juoksutyyli, tapa seisoa jalkaani vasten – niitä kurkkuja kun pilkoin, mökillä muovisorsille räksyttäminen. Pystyn edelleen haistamaan tutun turkin tuoksun, nähdä silmissäni mitä kauneimmat silmät ja tuntemaan pehmeän turkin käsissäni.

^{Syyskuussa laskimme} Carlos-poikamme tuhkat kivenjuurelle mökkimetsään. Tunsin paitsi ikävää, myös onnea ja kiitollisuutta.

Miten paljosta olisimme jääneet paitsi ilman yhteisiä vuosiamme. Miten tylsää meillä olisikaan ollut.

Kaikista kolmesta edesmenneestä koirastamme on jäänyt hyvin uniikit muistot. Ja niin jää varmasti nykyisestäkin. Melko varmasti ainakin mieltymys sukkavarkauksiin.