Kolumni: Anteeksipyyntö on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on antaa anteeksi

Ihminen on erehtyväinen ja lehmä märehtiväinen. Se on hyvä pitää mielessä.

Jokaisen elämä kulkee eteenpäin onnistumisien ja epäonnistumisien kautta. Ihminen pääsee eteenpäin vain uskaltamalla tunnustaa, että tämä asia meni pieleen ja tässä epäonnistuin sekä pyytämällä anteeksi, jos vahingoitti siinä samalla ulkopuolisia. Oma lukunsa ovat ne, jotka eivät ikinä tunnusta epäonnistuneensa tai loukanneensa toista.

^{Ortodokseilla on} näin ennen pääsiäistä sovintosunnuntai. Kerran vuodessa ortodoksit pyytävät toisiltaan anteeksi tekemiään vääryyksiä, puheita ja ajatuksia. Hieno ajatus, jos anteeksipyyntö tulee suoraan sydämestä. Muuten se on vain sanahelinää.

Anteeksipyyntö on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on anteeksianto. Joskus tulee vastaan ihmisiä, jotka muistelevät, miten minulle sanottiin rumasti 1930-luvulla, enkä ole siitä toipunut vieläkään. Asia kaihertaa koko ajan takaraivossa. Katkeruus ja viha ovat painava taakka. Niistä jos päästäisimme irti, niin olisipa kepeä kulkea.

^{Itse opettelen} koko ajan irti katkeruudesta ja vanhojen asioiden märehtimisestä. Tärkeintä on kuitenkin tämä hetki. Miten toimin tässä hetkessä toisten ihmisten kanssa. Omana kompastuskivenä on se, että suu käy ajatusta nopeammin.

Pahoja sanoja ja tekoja ei saa tekemättömäksi, mutta niille ei tarvitse antaa valtaa. Pääasia on, ettei enää pahaa mieltä kylvä kanssaihmisille.

Ihmisiä ei voi tuomita, eikä arvostella, jos toimii heidän kanssaan yhtä huonosti. Elämä on kovaa, mutta jokainen voi tehdä siitä omalla käytöksellään pehmeämpää.

^{Maailmassa on paljon} aineetonta hyvää, jota ei voi ostaa millään rahalla. Niitä ovat esimerkiksi rakkaus, ilo, nauru, ystävät ja halaus. Kaupasta ei saa myöskään hyviä ja levollisia yöunia, terveyttä tai kauniita muistoja.

Ortodoksisessa kirkossa pyydetään sovintosunnuntaina silmästä silmään toisilta anteeksi. Siihen vastataan, että Jumala antaa anteeksi, anna sinäkin minulle.

Joten anteeksi minunkin puolesta.