Kolumni: On kohtuutonta odottaa, että jokainen vanhus osaa käyttää digilaitteita

Juttelin viime kesänä 90-vuotiaan juoksuharrastajan kanssa. Mies on menestynyt senioriurheilija ja tekee edelleen pitkiä lenkkejä joka aamu. Hänen mukaansa on kotiseudullani nimetty oma vuosittainen 10 kilometrin juoksukilpailu.

Kysyin häneltä, vieläkö hän kilpailee.

Hän kertoi, että kilpailuhaluja olisi, mutta häneltä on mennyt maku juoksukilpailuihin. Niihin nimittäin pitää nykyään lähes poikkeuksetta ilmoittautua ja hankkia kilpailulisenssi digitaalisesti.

^Digitaalista tunnistautumista tarvitaan nykyään joka paikassa. Junalipun ostamisessa, passin uusimisessa, laskujen maksamisessa.

Henkilöllisyystodistuksen vanhentuessa moni vanhus on pulassa, kun edes kasvokkain asiointi vaikkapa pankissa ei onnistu ilman sitä.

Erityisen vaikeassa asemassa ovat maaseudulla ja pienillä kylillä asuvat. Kaupungeista saattaa vielä löytyä kioskeja tai kivijalkaliikkeitä, joista vaikkapa tapahtumalipun voi ostaa kasvokkain, mutta nämäkin ovat vähenemään päin.

^{Jos itse} tarvitsen tietoa vaikkapa tapahtuman ajankohdasta, katson Googlesta tai Facebookista. Jos internetiä tai somea ei osaa käyttää, mistä nykypäivänä saa haettua tietoa?

Sanomalehdet ovat siinä monelle ikäihmiselle tärkeä tiedonlähde. Toivon hartaasti paperisten lehtien säilyvän myös tulevaisuudessa, vaikka jokaisessa mediassa digitekeminen kasvaa kasvamistaan.

Joskus digiloikka yllättää milleniaalinkin. Jos puhelimestani kyykähtää akku juuri ennen junaan astumista, eikä laturia ole mukana, olen pulassa mobiililippuni kanssa.

^{On kohtuutonta} odottaa ja edellyttää, että ikäihmiset opettelevat vielä vanhoilla päivillään älylaitteiden käyttöä – eivätkä kaikki tule sitä koskaan oppimaan.

Myönnän itsekin turhautuvani nopeasti, kun yritän opettaa äitiäni käyttämään uutta puhelintaan tai tulostamaan sähköpostiin saapuneen asiakirjan.

Siinä tulee hyvin nopeasti näkyväksi, että se, mikä minulle digitaaliseen maailmaan kasvaneena on itsestään selvää ja luonnollista, ei todellakaan ole sitä kaikille.

Puhumattakaan siitä, että kaikilla ei edes ole läheisiä, lapsia tai sukulaisia, jotka neuvovat digitaalisen maailman kiemuroissa.

^{Erilaisia seniorien} digitukipalveluita on onneksi olemassa. Pohjois-Karjalassa esimerkiksi Joen Severi ry on vapaaehtoistoimintaan perustuva senioreiden tietotekniikkayhdistys. Yhdistys auttaa ja opastaa vertaistuen avulla ikäihmisiä tietotekniikkaan liittyvissä ongelmissa ja perustaidoissa.

Kaikkia nämäkään palvelut eivät tavoita, ja kynnys niihin turvautumiseen voi olla korkea. Puuttuvat digitaidot voivat hävettää. Moni kokee, ettei oppiminen ole itselle edes mahdollista.

Ihmiset, jotka ovat saattaneet olla omalla työurallaan huippukirurgeja tai tohtoreita, tuntevat vanhoilla päivillään itsensä tyhmiksi, kun sormet ja aivot eivät taivu käyttämään digilaitteita.

^{Tärkeintä olisi}, että jokaiselle olisi mahdollista osallistua yhteiskunnan toimintaan ja omiin rakkaisiin harrastuksiinsa – oli digitaitoja tai ei.

Digisyrjäytyminen on monelle todellisuutta. Ulkopuolisuuden kokemus on musertavaa ja horjuttaa hyvinvointia.

Kumpi on helpompaa, yrittää opettaa jokaista vanhusta käyttämään älypuhelinta vai säilyttää olemassa olevat asiointikanavat, joita he jo osaavat käyttää? Tiedän, kumpi olisi ainakin inhimillisempi ratkaisu.