Kolumni: Ooppera ja baletti tulivat vieraisille, kiitos siitä ja tulkaa toistekin

Viime torstaina petti hermo.

Tein ennakkojuttua Suomen kansallisoopperan kotimaan kiertueesta. Olin jo haastatellut puhelimessa ohjaaja Jere Erkkilän ja tuottaja Marjo Tuomen, joka kysyi, että tuletko katsomaan.

Vastasin, että kun tuo toinen korva soi, vältän nykyään äänekkäitä tiloja.

Sitten kävimme kuvaajan kanssa torstaina aamupäivällä Joensuun areenalla katsomassa, että tänne niitä kamoja nyt roudataan ja tänne se katsomo ja näyttämö syntyy. Rakennetaan vuorokausi, vähän yli, ja puretaan kuudessa tunnissa.

Siitä tuli tunne, että paikalle on päästävä. Ostin liput, kun niitä tupsahteli netissä permannolle pieniä määriä uudelleen myyntiin.

^{Olin perustellut} itselleni, miksi noita kannattaa mennä katsomaan, kun biisit ovat pääosin tuttuja.

Sitten sitä tajusi, että kerrankin ne nähdään ja kuullaan täällä. Baletti ei ole Joensuussa koskaan käynytkään ja oopperastakin oli yli kymmenen vuotta.

Harva tulee silti arvanneeksi, millainen homma on rakentaa Joensuun areenaan niin tasainen lava, että Tšaikovskin Joutsenlammessa tanssija voi varvastossuissaan luottaa siihen, että lattiassa ei todellakaan ole kohoumia tai monttuja.

Hatšaturjanin Naamiaisvalssin soidessa skriinit näyttivät, kuinka näyttämö rakentui.

^{Immersiivinen} äänentoisto oli juuri niin häkellyttävä kuin oli luvattukin. Kun vasemmalla laulettiin, juuri sieltä suunnasta ääni tuli. Ei särissyt, ei pätkinyt.

Kaiken päällä leijui se äärimmäinen monen tason musiikillinen, tanssillinen ja tekninen ammattitaito, jolla koko kiertue on toteutettu.

Esitys alkoi kuoron Orffilla ja päättyi kuoron Pucciniin. Encorena Finlandia. Pateettistahan se Sibelius oli, mutta sallittakoon, koska kaikki oli niin hyvin tehty.

Omassa somessani kiertuetta kehuttiin jo vuoden kulttuuriteoksi. Mikä ettei. Helsingistä näytettiin, että meitä ei ole unohduttu. Kiitos siitä, tervetuloa takaisin.

Ja kyllä, ei se korva soinut konsertin jälkeen yhtään pahemmin kuin aikaisemminkaan.