Kolumni: Olen lyönyt pääni monta kertaa Karjalan mäntyyn – silti tai siksi tulin takaisin

Nyt se sitten tapahtui: työkämppä Jyväskylässä on tyhjennetty. Olen jälleen Pohjois-Karjalassa sekä fyysisesti että henkisesti. Aloitin syyskuun alusta toimituspäällikkönä Karjalaisessa, jossa minulla on pitkä historia.

Viimeksi kuluneet kuusi vuotta olen notkunut työviikkoja Jyväskylässä Mediakonserni Keskisuomalaisen tytäryhtiön Väli-Suomen Median tuottajana ja toimitusjohtajana.

Ihan kokonaan Pohjois-Karjalasta en tosin ole lähtenyt missään vaiheessa. Olen syntynyt Polvijärvellä ja opiskellut filosofian maisteriksi ja sitten tohtoriksi Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.

^{Tulin kesätoimittajaksi} Karjalaiseen 22-vuotiaana huhtikuussa 1997. Tälle uralle jäin: kesätoimittajapestin jälkeen tuli heti perään toimittajan sijaisuuksia toisensa jälkeen, ensin Nurmeksessa, sitten Outokummussa.

Muistoja on paljon: sellaisia, joita muistelee mielellään, ja sellaisia, jotka ovat vähemmän mieluisia.

Erehdyin kertomaan niistä itseäni vähemmän imartelevista muistoista tuoreelle esihenkilölleni, Karjalaisen päätoimittajalle Pasi Koivumaalle, joka käski kirjoittaa ne kolumniin.

^{Otetaan ensiksi} ylioppilaskirjoitukset. Olin Polvijärven lukiossa taiteellinen ja omiin kykyihini luottava nuori, jonka keskeiset intohimot olivat sana- ja kuvataide. Kirjoitin, piirsin ja maalasin. Opettajat kehuivat ja antoivat kymppejä. Äidinkielestä piti ilman muuta kirjoittaa laudatur.

Menin kirjoituksiin sellaisella asenteella, että arvostelkaa mitä arvostelette, minä kirjoitan mitä haluan.

Ja niin tein. Piti kirjoittaa asia-aine, minä kirjoitin novellin. Ylioppilaslautakunta ei arvostanut, antoi C:n. Huonompaa ei varmaan pystynyt, koska kielioppini osasin kuitenkin.

^{Vanhempien toiveesta} kävin syksyllä kirjoittamassa äidinkielen uudelleen. Asenne ei ollut juuri muuttunut, samanlaisen taideaineen pykäsin.

Nyt oli lautakunnalla kuitenkin vähän enemmän ymmärrystä taiteelle, tai ainakin huumorintajua. Sain magnan. Eximiaa ei ollut silloin vielä keksittykään.

^{Sama pään lyöminen} Karjalan mäntyyn toistui useita vuosia myöhemmin Karjalaisen toimituksessa.

Tullessani 22-vuotiaana töihin olin jo gradua vaille maisteri, mutta työt menivät etusijalle ja gradu jäi roikkumaan. Aihe oli kyllä tiedossa, suurta taidetta tietysti: Strugatskin veljesten kirjallinen ura ja siitä heijastuva Neuvostoliiton yhteiskunnan kritiikki.

^{Karjalaisessa} alettiin pohtia työsuhteeni vakinaistamista, mutta talon tuolloinen päätoimittaja Pekka Mervola oli sitä mieltä, että ensin tarvitaan maisterin paperit.

Arvatkaapa, mitä olin mieltä? Tietysti sitä, että minuahan eivät tuollaiset juipit komentele ja tusinagraduja en kirjoittele. Mistä syystä gradu sitten roikkui vielä muutaman vuoden lisää ennen kuin sen lopulta tein.

Kyseinen juippi on nykyisin mediakonserni Keskisuomalaisen journalistinen johtaja.

^{Sittemmin on ollut} pakko myöntää, että hän on nykyisin useimmissa asioissa aivan oikeassa, kenties oli jo aikaisemminkin. Ja saattaapa olla, ettei se ylioppilaslautakuntakaan ihan täysin väärässä ollut.

Tai sitten olen vain iän myötä tullut itse huomattavasti joustavammaksi. Sanoinhan ensin Pasillekin, että näitä muisteloita en tasan varmasti lehteen kirjoita.

Kirjoitin sitten kumminkin.