Torstai, 29.6.2017 
Petri, Pekka, Petra
Kolumni

Kuolevakin ansaitsee arvon ja armon

  • Pekka Puustinen

Eutanasian salliminen on puhuttanut Suomessakin jo pitkään, usean vuosikymmenen ajan.

Se on siis mitä ilmeisimmin iäisyysasia, ja niin pitää ollakin, koska se on iäisyysasia.

Joku selkeyttävä ratkaisu kuitenkin tarvitaan siitä huolimatta, että passiivisen eutanasia ja aktiivisen kuolinavun raja alkaa olla jo lähellä veteen piirrettyä viivaa.

Sananmukaisesti eutanasia tarkoittaa hyvää kuolemaa, meillä puhutaan useimmiten armokuolemasta tai kuolin-avusta.

Ehkä jompi kumpi jälkimmäisistä on sopiva termi, sillä kuolema voi olla hyvä, ainakin jälkeenjääneiden kokemana, ilman eutanasiakaan.

Kun nyt puhutaan, olisi hyvä, että puhuttaisiin kiihkottomasti, eri näkökulmia arvottaen ja kunnioittaen riippumatta oman jumaluskon syvyydestä ja suuntautumisesta.

Kyse on kuitenkin aina josta kusta muusta ihmisestä kuin meistä itsestämme.

Passiivinen kuolinapua on ollut meilläkin tosiasia jo pitkään. Se tarkoittaa käytännössä parantavasta hoidosta luopumista ja siihen liittyvää saattohoitoa, jos sellaista on paikkakunnalla tarjolla.

Siitä, että ihmisen tiedetään kuolevan esimerkiksi seuraavan kahden viikon aikana hoidon lopettamisesta, ei ole pitkä matka siihen, että kuolemaa joudutetaan varsinkin silloin, kun kuolevan tuskat ovat kovat.

Onko lopun pitkittäminen silloin elämän arvostamista vai omaisen itsekkyyttä?

Onko oikeampi tapa antaa lähtevän elämälle arvo antamalla hänelle armo?

Vastaus pitää antaa jokaisen tykönään, yhtä yhteistä vastausta ei ole.

Yleisin peruste vastustaa kuolinapua on sanoa, että elämä on pyhä.

Elämän pyhyys on kuitenkin venyvämpi käsite kuin kuminauha.

Papit ja piispat kautta maapallon siunaavat tappotöihin sotiin tai kuolemaan nuoria miehiä niissä itsessään elämän ollessa vasta alussa. Siunaavat, koska ”elämä on pyhä”.

Valtiomahdit jakavat kenraaleilleen uusia miljardeja asehankintoihin, joiden avulla voidaan ehkä säästää muutama sata ihmishenkeä, kun joudutaan operoimaan vihollista vastaan asutuskeskuksissa.

Kymmeniätuhansia syyttömiä kuolee silti, mutta onhan ”elämä pyhä”.

Makaaberia muistuttaa, myönnän, mutta eläinsuojelulaki ei salli eläimille tehtävän sitä mitä voidaan tehdä ihmiselle. Kiduttaa.

Lääkäriliiton haluamalla saattohoitolailla ja kansalaisaloitteen eutanasialailla ei lopulta ole suurta eroa keskenään. Ongelmahan koskee tilanteita, joissa kuolevalla ei ole enää omaa tahtoa.

Jos on tahto, sitä pitää kunnioittaa, vaikka se tarkoittaisi lyhennettyä loppuaikaa. Kyse on hänestä ja hänen elämästään. Olen nähnyt läheltä sen rauhan, joka ihmisen valtaa, kun hän on tehnyt viime metrien valintansa.

Se jättää tilan kiitolliselle lähdölle, hyvälle kuolemalle.