Torstai, 29.6.2017 
Petri, Pekka, Petra
Kolumni

Kenelle polttaisimme tänä vuonna pääsiäisvalkeita?

  • Suonna Kononen
Pääsiäisen kulttuurikerrostumista tämän päivän lankalauantaihin osuvat pääsiäisvalkeat. Ne kuuluvat ilmiöihin, jotka jakavat Suomen kulttuuria itäiseen ja läntiseen. Idässä pääsiäiskokkoja tai noitavalkeita, joiksi niitä myös kutsutaan, ei juuri ole tunnettu. Pohjanmaalla tulet palavat tänäkin päivänä.

Kevättalvisten kokkojen taustalla on uskomus, että pitkäperjantain ja pääsiäispäivän välissä olisi pahojen voimien liikekannallepano. Tulen puhdistavalla voimalla noidat pidetään loitolla navetoista.

Trullien sijaan nykypääsiäisvalkeita voisi polttaa trolleille. Verkossa liikkuvalle disinformaatiolle, nimettömälle puheelle, jonka pee-koostumus on isompi kuin pohjalaisella navetanseinustalla tässä vaiheessa vuotta. Trolleille, joiden salaliittoteoriat ja vääristelyt saavat vanhan kansan uskomuksineen vaikuttamaan ihanan selväpäisiltä.

Elävä tuli on sinällään ollut merkittävä tekijä siinä, että olen kotiutunut niinkin hyvin tänne itään. On löytynyt ystäväpiiri, jossa tykätään retkeillä ja useamman kerran vuoteen istua pitkän kaavan mukaan nuotiolla, vaikka sitten jonkun pihagrillillä, jos ei muuta.

Ei siinä paljon tarvita, vähän grillattavaa ja juotavaa. Nuotiokitara on hyvä olla olemassa ja kitaristi, joka ei muista pelkästään, kuinka fregatti laivan kannella. Neljä-viisikymppiset haluavat laulaa Juicea ja Eppuja, kolmekymppiset Ultra Brata ja Zen Cafeta, nykylapset Haloo Helsinkiä. Lapset, heitä ei saa sulkea tämän lystin ulkopuolelle. Heidän tehtävänään on kantaa luolaihmisten tuleentuijottelu seuraaville sukupolville.

Muistan, kun oma tyttö oli aivan pikkuruinen ja istui elävän tulen äärellä sylissäni mesmeroituneena. Oivalsin, että samanlaista lienee kohdussa, hehkuva lämpö ympärillä, äidin punaisen vatsan läpi häälyvä valon ja varjojen leikki, veden läpi kumisevat äänet.

Viime vuonna sama olento duetoi ystävänsä Kepan kanssa nuotiolla PMMP:tä niin kauniisti, että vanhemmat, me kirkkauden kuoron kohdanneet pimeän koirat olimme hetken vaiti.

Jossain vaiheessa yötä huomataan, että lapset on kannettu nukkumaan, pullot alkavat tyhjetä, Wilhelmi-kääreet ja vaimoväen talkoilemien salaattikulhojen elmukelmut peittävät pihamaata kuin preservatiivit 60-luvun leirintäalueita (eikös silloin ollut kuuleman mukaan sellaista?).

Sauna on jäähtynyt, on himmeä ja hiljainen hetki. Auringon säteet alkavat kutitella talojen lakia ja haroa puiden latvoja. Nuoripari nukkuu pihakeinussa, poika ylväsprofiilinen kuin antiikin Kreikan patsaassa, Seunalan Annan moderni perillinen kihararyöppyinen pää pojan sylissä leväten. Lauluvuoro siirtyy nuotion ääreltä hetken huilanneille linnuille, varis lentää pellon yli eikä itke yhtään.

Tämä on ”juon kaljaa auringonnousuun” -syväpohjoiskarjalaisuutta, jota jotkut harrastavat metsästysmajoilla, jotkut karavaanariporukoissa, rokkiviikon jatkoilla tai saunailloissa. Käypäläisten olen nähnyt näitä hetkiä todistavan liikuttuneina. Ei ole tullut istuttua vuosiin nuotiolla, olipas hienoa, onko teillä aina tällaista, koskas seuraavan kerran?