Keskiviikko, 27.9.2017 
Vesa
Kolumni

Itämerelle on tulossa sotaisa syksy

  • Janne Riiheläinen

Vuoden 2008 Georgian sodan karut kokemukset käynnistivät Venäjällä asevoimien määrätietoisen modernisaation. Kyse on paitsi kaluston ja taistelutapojen uusimisesta myös kyvystä saada joukot liikkeelle. Nykyisin jatkuvasti toistuvissa hälytysharjoituksissa käytännössä suoritetaan kovaa tilannetta vastaavat liikekannallepanot ja joukkojen siirrot.

Syksyllä pidettävä valtava Zapad 17 -sotaharjoitus kertonee paljon siitä, mitä sotaa Venäjä uskoo käytävän. Jos aikaisempien Zapad-harjoitusten teemat toistuvat, kyseessä on paitsi hyökkäyksellinen myös taktisten ydinaseiden käyttöä sisältävä harjoitus. Myös Suomi on ollut hyökkäyssuuntana mukana Zapad-harjoituksissa. Tänä syksynä on myös olemassa jännityselementti siitä, tapahtuuko Valko-Venäjän suuntaan joitakin liikkeitä.

Neuvostoliitto pyrki aikanaan aina siirtämään suunnitelmissaan sodan omien rajojensa ulkopuolelle. Jo ensimmäisessä Zapad-harjoituksessa vuonna 1977 harjoiteltiin koko Varsovan liiton voimin lännen uhan torjumista hyökkäämällä. Tänä päivä Venäjän pyrkimys samaan näkyy edelleen myös sen ulkorajoilleen luomissa konflikteissa. Nämä Kremlin poliittisena puolustuslinjana toimivat konfliktit estävät naapurimailta isommat liikkeet lännen suuntaan, vaikka haluja yleensä olisikin.

Samaan aikaan Zapadin kanssa pidetään Ruotsissa sen lähihistorian suurimmat sotaharjoitukset. Aurora 17 -sotaharjoitukseen osallistuvat Ruotsin lisäksi Tanska, Viro, Suomi, Ranska, Liettua, Norja ja Yhdysvallat. Yhdysvallat on ensimmäistä kertaa harjoittelemassa Ruotsin alueella. Aurorassa harjoitellaan puolustuksen yhteistoimintaa osallistujamaiden kesken, jos Venäjä hyökkäisi Baltiaan ja / tai Ruotsin alueelle.

Länsi-Euroopassa puolustusbudjetit laskivat pitkään, ja moni maa luopui yleisestä asevelvollisuudesta. Sotavoimaa ajateltiin tarvittavan lähinnä erilaisissa kriisinhallintaoperaatioissa.

Myös Yhdysvallat vähensi kovalla kädellä joukkojaan Euroopasta. Nyt joukkoja ja kalustoa on tuotu takaisin, kun aluepuolustus on taas noussut asevoimien ykkösprioriteetiksi. Itämeren alueella Baltian maiden puolustaminen on se ydinkysymys, johon kiinnittyvät myös Suomen ja Ruotsin asema kiihtyneessä valtapelissä.

Tukholman rauhantutkimusinstituutin SIPRIn mukaan puolustusmenot laskivat läntisessä Euroopassa vuosina 2007–2016 vähän yli kuusi prosenttia. Samaan aikaan itäisessä Euroopassa, johon Venäjä kuuluu, nousivat menot lähes 80 prosenttia. Mukana on Neuvostoliiton romahtamisen aiheuttamaa kuoppakorotusta, mutta luku on silti tyrmäävä.

Samaan aikaan rajusti kasvanut Venäjän asevienti on USA:n jälkeen maailman toiseksi suurin. Toki länsi on yhteenlaskettuna edelleen sotilaallisesti Venäjää huomattavasti suurempi voima.

Kuitenkin Venäjä syyttää jatkuvasti nimenomaan länttä varustelukierteestä. Tähän kylmän sodan aikaiseen “tasapuolisuuden” asetelmaan on helppoa henkisesti sujahtaa, vaikka tapahtumien kulku ei tätä näkemystä tue. Samalla tavalla puhutaan sapelinkalistelusta, kun viitataan esimerkiksi jännittyneen tilanteen Itämerellä olevan aivan yhtä paljon kummankin osapuolen syytä.

Tämä Venäjän toiminnan perustelu muiden vikana on suomettumisen ajoilta kulkeva juonne turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Siinä on julkilausumattomana taustaoletuksena, että jos vain toimisimme oikein, olisi Putinin Venäjä rakentava ja naapurimaidensa suvereniteettiä kunnioittava alueellinen suurvalta.

Suomen pankin johtokunnan jäsen Olli Rehn päätti vastikään pitämänsä Mannerheim-luennon Mikkelin Päämajasymposiumissa tiivistämällä hienolla tavalla Suomen tilanteen ja linjan.

“Rauhaa pitää vahvistaa ennakoivasti, yhteistyöllä. Jos mahdollista, naapurin kanssa sovitaan. Jos se ei onnistu, pannaan kampoihin, yksin tai yhdessä. Maata ja vapautta puolustetaan niillä konsteilla, joita kulloinkin on käytettävissä.

Tämä on nähdäkseni Mannerheimin linjan ydin. Se on myös Suomen pitkä linja, jonka varaan kansallinen turvallisuutemme jatkossakin perustuu.”

Kannattaa muuten pitää silmällä tulevina viikkoina sitä, miten eri tahot pyrkivät kuvaamaan sotilaallisesti vilkasta syksyä Itämeren alueella.

Kirjoittaja on joensuulainen turpobloggari ja kotimaisen sekä kansainvälisen politiikan penkkiurheilija.