Tiistai, 24.10.2017 
Asmo
Kolumni

Se jokasyksyinen koulunaloituskolumni

  • Suonna Kononen
Ruskea pikku reppu, mustat viilekkeet, pieni heijastinlätkä. Äitini on arkistoijaihme, hän on tallentanut esimerkiksi lastensa koulupiirustuksia huomattavan määrän. Silti olin yllättynyt, kun äiti kaivoi ensimmäisen luokan koulureppuni esiin Enson keltaisesta, taiteltavasta säilytyspahvilaatikosta.

Reppu tuoksui edelleen samalta kuin vuonna 1978, reippaan rapsakalta ja hyväryhtiseltä. Se oli varmasti jäänyt kantajalleen pieneksi jo kakkosluokalle mennessä, kun oli säilynyt sikseenkin hyvässä kunnossa.

Reppu jupisi mieleen muita tuon ajan tuoksumuistoja, silloisen asuinpaikan Kemin Veitsiluodon sellutehtaat, Kemijoen pengerpolkujen pietaryrtit ja ylikulkukäytävien kreosootin, hajutussit, ruskea jäljitteli kanelia ja oranssi appelsiinia, Valto Luomarannan keltaoranssikantisen Kitarakoulun ja uudenkarhean Hondo-kitaran, jotka tuoksuivat taivaallisilta, juuri siltä mitä halusin tulevaisuudelta: osata soittaa kuin Albert Järvinen ja Ile Kallio ja ehkä näyttääkin yhtä makeilta kuin he naapurin ReijonHelpeissä ja Introissa.

Tähän kaikkeen on vielä matkaa, mutta ihan hyvät eväät tuohon reppuun sain, vaikka perheellämme ei koulutaipaleeni alkaessa ollut autoa, puhelinta eikä televisiota. Tällä faktalla on totisesti hyvä hämmentää omia lapsia.

Vaikka agraari-Suomen ja tietoyhteiskunnan välitilassa 70-luvulla elettiin, ei se mitään infotyhjiötä ollut. Lehtiä ja kirjoja luettiin, radiosta kuului Sosiaalinen kirjelaatikko, Naapurineljännes ja Noita Nokinenä.

Eteisen lattialla nököttää pinkki Puma-reppu. Vaikka moni asia on muuttunut, reppu on edelleen ylivertainen koululaukku, jos pitää pyöräillä kouluun. Saa pyöräillä. Pyöräily on hienoa, edelleen, haistaa piennarten ja pengerten tuoksut.

Tuttavapiirissä on paljon opettajia, peruskoulun ja lastentarhan. Yksi heistä totesi, että lapset ovat syksyn alkaessa ihania, mutta kaikista hankalinta on tulla toimeen vanhempien kanssa, sen osan työstä kun voisi jättää pois.

Jäin miettimään käyttäytymistäni. Olenko ollut vanhempi, joka vaatii ja hiostaa, jonka ilmestyminen näkökenttään tarhanportilla tai koulun juhlasalissa aiheuttaa opettajassa ärsytys- ja ahdistusreaktion? Toivottavasti en.

Luulen, että sosiaalinen media ja yhteiskunnassa pitkään vallalla ollut vahvempien pärjäämisen eetos on tehnyt vanhemmista hermoheikompia. Mennään oma elämänprojekti, omat somekanavat ja -imagot edellä. Oman lapsen on saatava yksilöllistä täsmähuippupalvelua, hänellähän oli samat lastenrattaatkin kuin Victorialla ja Danielilla.

Luulen, että opettajat tietävät paremmin, miten lapsia pitää kasvattaa. Itse haahuilen menneisyyden koulureppukuvitelmissa. Ei puutu kuin kiikkutuoli alta ja vaarinkarkkimalja lipaston päältä.

Opettajat tietävät, että lapsilla pitää olla myös tylsää. Että lapsi ei saa aina loistaa, että hänen pitää tulla toimeen laumassa välillä vähän vähemmänkin hohdokkaissa tehtävissä.

Sellaistakin on nimittäin elämässä tiedossa.

Jokaisella lapsella on kuitenkin oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi, löytää sijansa tässä maailmassa.