Tiistai, 19.9.2017 
Reija
Kolumni

Hyvänkin on kehityttävä kaiken aikaa

  • Pekka Puustinen
Meillä on tapana arvioida asioita paitsi omien kokemustemme myös niin sanotun yleisen mielipiteen kautta.

Tämä koskee myös saamamme kohtelua ja palvelua terveydenhoidossa.

Itse olin kevättalvella keskussairaalassa operaatiossa, jossa vanhaa jalkaterän vammaa verestettiin ensin taltalla ja vasaralla, ja sitten halkinainen luu sekä irronnut jänne kiinnitettiin arvattavasti pienipiirteisemmillä instrumenteilla.

Heräämössä oli muutama tunti aikaa miettiä kokemusta.

Varhaisaamun ilmoittautumisen jälkeen valmistelevat toimet tehtiin armeijamaisella täsmällisyydellä. Selkäydinpuudutukseen taloon tulosta kului enintään puolentoista tuntia.

Koko prosessin ajan minulle kerrottiin, missä mennään. Vaikka ymmärsin, että leikkauksia päiväkirurgiassa tehdään liukuhihnamaisesti, kenelläkään ei ollut ainakaan asiakkaalle asti näkyvää hoppua.

Ei edes heräämössä, jossa potilaita tarkkailtiin minuuttiaikataululla. Silti ei syntynyt mielikuvaa työn pakkotahtisuudesta.

Kotiutuminen samana iltana edellytti, että hoitaja oli varmistanut kyvyn kävellä kyynärsauvoilla, ja että hän oli henkilökohtaisesti tavannut noutajan. Potilaan hyvinvointi varmistettiin vielä viimeisen päälle yksityiskohtaisilla jatkohoito-ohjeilla.

Leikkausta edeltävät ja sen jälkeiset toimenpiteet tehtiin ilmoitetulla ajalla. Mikään ei tökkinyt.

Ei edes hinta, joka olisi ollut yksityissairaalassa suunnilleen kymmenkertainen; verojen maksamisesta on jotain hyötyäkin!

Sitä mietin silloin tuoreeltaan, että tätä ei voisi tehdä paremmin, koska ei voisi tehdä paremmin.

Muunkinlaisia kokemuksia varmasti on, mutta uskon kuuluvani siihen vankkaan enemmistöön, jonka mielestä Tikkamäen osaaminen on parasta A-luokkaa.

Mikään hyvä ei kuitenkaan pysy loputtomiin.

Sanonnan mukaan organisaation elinkaari tavoittaa loppusuoransa, kun sen toimijat alkavat olla sitä mieltä, että olemmepa me hyviä.

Siun sotessa tästä ei ole pelkoa, sen verran tulee eri tuuteista lunta tupaan.

Tosin kritiikin yleisin motiivi on, kuten monissa muissakin yhteyksissä, tietämättömyys.

Silti, ja sen takia, on tärkeätä, ettemme Pohjois-Karjalassa syövytä hyvää sote-toimintaa sisäsyntyisesti.

Isompi huolen aihe ainakin minusta on kuitenkin se, mitä uusi asetus sairaaloiden työnajosta (Karjalainen, 29.8.) käytännössä aiheuttaa.

Hämmästyttävän yksityiskohtainen asetus ei ota huomioon hoitomenetelmien 5-7 vuoden uusiutumisrytmiä, vaan betonoi monia toimintoja yksinomaan yliopistosairaaloille kaukaiseen tulevaisuuteen.

Pahimmillaan asetus alkaa näivettää keskussairaaloita, vaikka tavoitteena pitäisi kai olla jatkuvan kehittäminen ja kehittyminen!