Tiistai, 12.12.2017 
Tuovi
Kolumni

Kukaan ei ansaitse ”kelvottomaksi” kutsumista

  • Anna Dannenberg
Kirjoitin viime viikolla Karjalaiseen uutisen verotuksen invalidivähennyksestä. Tieto vähennysoikeudesta tuli monelle pitkäaikaissairaalle ilmeisesti täytenä yllätyksenä.

Tarkemmin ajatellen tietämättömyys on kuitenkin täysin ymmärrettävää. Jos esimerkiksi ykköstyypin diabeetikko kuulee sanan ”invalidivähennys”, pitäisikö hänen automaattisesti ymmärtää olevansa verottajan silmissä invalidi ja siten kyseiseen vähennykseen oikeutettu?

Sama pätee vammaistukeen, jota Kela myöntää alle 16-vuotiaiden lasten vanhemmille silloin, kun lapsen hoito sitoo perhettä tavallista enemmän.

Lasten vammaistukeen oikeuttaa moni yleinen pitkäaikaissairaus, muun muassa keliakia. Tietysti sen hoito elinikäisine tiukasti gluteenittomine ruokavalioineen aiheuttaa perheelle ylimääräistä rasitusta ja vaivaa, mutta ei se siltikään tee keliaakikosta vammaista.

Toki verolainsäädännössä käytettävän sanan ”invalidivähennys” voi nähdä kunnioittavan sotiemme veteraaneja, joiden elämän helpottamiseksi vähennys alun perin lienee kehitetty. Tuskin kukaan silti on sitä mieltä, että esimerkiksi diabeetikon on ylpeänä tunnustauduttava invalidiksi saadakseen verovähennyksen.

Itse asiassa sanaa ”invalidi” ei pitäisi käyttää kenestäkään. Sana in-valid tarkoittaa suoraan suomeksi käännettynä kelpaamatonta, kelvotonta. Ehkä vakavasti sairas tai vammautunut on sitä joskus historiassa ollutkin, kun ihmisarvo on määritelty ensisijaisesti työkyvyn perusteella.

Nykyään ei kuitenkaan yksikään ihminen ansaitse kelvottomaksi kutsumista, ei verotuksen yhteydessä eikä muualla.

Harva pitkäaikaissairas haluaa myöskään tulla kutsutuksi vammaiseksi, koska sairaus ja vammaisuus ovat kaksi eri asiaa. Useimmat sairaudet edellyttävät oikeanlaista hoitoa parantuakseen tai ainakin pysyäkseen mahdollisimman oireettomina. Esimerkiksi keliakia tai ykköstyypin diabetes eivät parane koskaan mutta vaativat silti jatkuvaa hoitoa.

Valtaosa vammaisista puolestaan on tarkkoja siitä, ettei heitä vammansa vuoksi saa kutsua sairaiksi. Esimerkiksi syntymäkuurous ei ole hoidettava sairaus vaan ihmisen henkilökohtainen ominaisuus, jota monien kuurojen mielestä ei pidä yrittääkään korjata.

Olisiko siis aika muuttaa invalidivähennyksen ja vammaistuen nimitykset sellaiseksi, että ne koskisivat kaikkia niihin oikeutettuja? Puhua niin lainsäädännössä kuin yleiskielessäkin vaikkapa työkyvyn alenemisvähennyksestä ja hoivatuesta?

Vai onko invalidivähennyksellä sanana niin komea historiallinen kaiku, että siitä kannattaa pitää kynsin hampain kiinni eikä vaihtaa neutraalimpaan, kaikkia tasapuolisesti koskevaan ilmaisuun?

Vähän niin kuin eduskunnassa on monien mielestä hamaan maailman tappiin asti oltava puhemies eikä puheenjohtaja, koska puhemies nyt vain sattuu kuulostamaan hienommalta ja tuomaan arkiseen kielenkäyttöömme raikkaan tuulahduksen sadan vuoden takaiselta ajalta, jolloin mies oli johtotehtäviin ainoa vaihtoehto.