Keskiviikko, 22.11.2017 
Selja, Silja
Kolumni

Eronnut isä: Tehdäänkö tänään lempeitä toisillemme?

  • Jyrki Utriainen
Meitä on Suomessa yli 1,2 miljoonaa (Tilastokeskus, 2017). Iso osa meistä hoitaa tätä suurinta luottamustehtäväänsä etänä ja viikonloppuisin.

Kuulun itsekin tähän ryhmään: viikonloppuisiin. Meitä täytyy olla kohtalaisen paljon, koska arviolta kolmisenkymmentätuhatta lasta kohtaa vuosittain eron. Yksinhuoltajaperheitä on noin 120 000 ja uusperheitä yli 50 000.

Miten sitten olen näistä lähtökohdista isänä onnistunut? En rehellisesti sanottuna oikein tiedä. Sitä pitäisi tietenkin kysyä loppukäyttäjiltä, lapsiltani.

Tällainen kohtalaisen raskaasti omiin tekemisiinsä, pidättyvästi omiin onnistumisiinsa suhtautuva Pohjois-Karjalan poika sanoisi, että paremminkin olisi voinut mennä.

Jostakin aivolohkosta pyrkii aika ajoin esille jo lähtökohtaisesti epäonnistumisen tunne siitä, että on ollut eronneena poissa lastensa arkipäivästä. Eikä ole kyennyt samaan kuin edelliset sukupolvet: oma isä, omat ukit.

Liikaa poissa, liian vähän läsnä, liian kiire, paikalla ollessaankin hieman poissaolevana. Liikaa ei, liian vähän kyllä.

Olen kuitenkin saanut tuntea sen helvetillisen ikävän, joka iskee aamuyöllä herätessä eivätkä lapset ole siinä. Vilpittömän, pyyteettömän rutistuksen kaipuun, kun se pieni tyttö, pieni poika halaa ja kietoo pienet kätensä tiukasti ympärilleni. Kun miehen sydän on pakahtua. Sielua jäytävän kivun. Kuinka hukassa voikaan olla.

Ja vastaavasti sen ilon, mikä lähtee siitä pohjattomasta, estottomasta, aidosta pienen ihmisen, pikkuisen naurusta, kun kutittelen parrallani pientä masua vaipanvaihdossa. Kun se pieni tyttö oivaltaa, oppii uusia asioita kuten ärrän, ja auton takapenkiltä kuuluu antaumuksella ”Porrrrvoon mitalla!”

Entäpä se pohjaton huoli, kun ulkomailla matkaava teini ei heti vastaakaan Whatsapp-viesteihin? Ja samassa kaupungissa on ajettu autolla jalankulkijoiden sekaan.

Sellaista se isänä oleminen on ollut minulle. Sellaiselta se on tuntunut. Iloa, surua, ikävää, ylpeyttä, lohduttamista, huolta, onnistumisia, epäonnistumisia - ja kaikkea siltä ja väliltä.

Ja siitä kaikesta olen onnellinen, etuoikeutettu.

Mutta ainahan voi parantaa, oppia uutta. Isänäkin. Niin uskon. Ei koskaan ole myöhäistä. Olenko esimerkiksi osannut kertoa näistä tunteistani lapsilleni?

En, koska meillä omassa kodissanikin näistä puhuttiin maltillisesti, säästellen. Tosin välittäminen näytettiin muuten, teoilla. Ei siis varsinaisia avautumisia, mutta tiettyjä sanoja, hiusten pörröttelyä, vitsailua. Kun oli hätä, isä tuli paikalle - näistä sen tiesi.

Käännänkin nyt siis uuden lehden tältä osin, opettelen uutta. Katsotaan, kuinka se sujuu.

Lapseni: olette minulle rakkaita pikkuisia kaikki, koko katras, nyt ja aina. Toivoo iskä.

Tehdään isät - viikonloppu tai kokopäivä - tästä parempi, lempeämpi, armollisempi päivä - ja pidetään se. Lapsillemme.

Ja itsellemme.