Maanantai, 11.12.2017 
Taneli, Tatu
Kolumni

Teknologia muuttaa maailman, ja juuri siksi tarvitaan humanismia

  • Terhi Nevalainen
Tieteenalojen jako koviin ja pehmeisiin on ollut humpuukia koko ajan. Nyt olemme tilanteessa, jossa tämä tulee näkyviin vielä vähän eri kulmasta kuin aiemmin.

Perinteisesti on kovina tieteinä nähty luonnontieteet. Niiden tulokset ovat todistettavissa olevaa faktaa.

Lisäksi luonnontieteiden perustutkimus on ollut sellainen kallio, jonka päälle on ollut suhteellisen helppo rakentaa soveltavaa tutkimusta. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi teknologiaa - karkeasti yksinkertaistettuna siis sitä, että ennemmin tai myöhemmin tutkimus tuottaa rahaa.

Humanististen tieteiden syvin olemus on pyrkimys ymmärtää ihmisen elämää ja toimintaa - siis kulttuuria. Kun tarkastellaan sitä, millaisia tuotteita - kieliä, yhteiskuntarakennelmia, taidetta - ihminen on synnyttänyt, voidaan jotenkin päästä peilaamaan sitä, millaisia olentoja me oikein olemme.

Kulttuurituotteet eivät synny tyhjästä, ja vain harvoin niiden takana on ainoastaan yhden ihmisen mielikuvitus. Kulttuuri leviää, kun moni tunnistaa siinä jonkin kuvajaisen omasta ajattelustaan, ympäristöstään ja ajastaan. Kulttuuri kertoo yhteisöstä.

Rahassa itseymmärryksen lisääntymistä ei voi mitata, ja siksi tutkimus on kärsinyt arvostuksen puutteesta.

Ilmaston lämpeneminen on nyt ilmastotieteessä yleisesti hyväksytty tosiasia. Tämä fakta on ehkä yllättäen tuonut humanistisen tieteen ja luonnontieteet lähemmäs toisiaan - jopa niin lähelle, että haastattelemani kirjallisuuden professori Lea Rojola (Karjalainen, tänään) näkee niiden välisen rajan olevan murtumassa.

Ilmastotutkimuksen tulokset jättävät käteen ainoastaan sen näkökulman, että jotakin on tehtävä ja pian. Samalla olemme 1990-luvun lopulta nähneet valtavan murroksen siinä, kuinka teknologia on muuttanut arkea.

Muutoksen tahti on niin kova, etteivät fiktion kirjoittajat edes viitsi sitä enää ennakoida. Hurjien tulevaisuusvisioiden esittäminen on siirtynyt science fiction -kirjallisuudesta luonnontieteen tutkijoille, arvioi kirjallisuudentutkija Juha Raipola.

Luonnontieteet voivat kertoa, millaiset muutokset ovat tulevaisuudessa mahdollisia. Ne eivät kuitenkaan pysty vastaamaan kysymykseen siitä, mitä muutos sisällöllisesti tarkoittaa meille ihmisille - tai miten me selviämme siitä.

Mitä jää jäljelle homo sapiensista, viisaasta ihmisestä, kun rakentamamme tekoäly onkin viisaampi kuin me? Tai, kun osoittautuu - kuten on jo osoittautunut - etteivät toimemme luonnon, ympäristön ja oman tulevaisuutemme suhteen ole itse asiassa olleet kovinkaan viisaita tähänkään asti?

Juuri näitä asioita pohtii humanististen tieteiden sisällä leviävä posthumanistinen ajattelu. Se pyrkii rakentamaan sellaista uutta ihmisyyden kuvaa, jota tulevat muutokset eivät murskaa.

Tämän kovemmassa ytimessä tieteen on tuskin mahdollista olla.