Maanantai, 28.5.2018 
Alma
Kolumni

Uudessa kodissa mustan koiran ei tarvitse enää pelätä

  • Laura Määttänen

Nelisen vuotta sitten jossain päin Espanjaa syntyi musta galgonarttu. Ruusukorvainen, siro ja nopea metsästäjän alku, joka ei tiennyt vielä mitään ihmisen pahuudesta.

Pian se alkoi sille selvitä, sillä galgojen osa on kova.

Galguerot eli metsästäjät ovat niille julmia, ja galgoja pelastavan Galgos del Fénix -yhdistyksen mukaan galgo on yksi maailman huonoimmin kohdelluista koiraroduista.

Galgoja muun muassa pidetään nälässä, ja ne asuvat metsästyskauden ajan ahtaissa, kurjissa vajoissa ilman liikuntaa tai ihmiskontaktia. Usein ne kidutetaan kuoliaaksi tai hylätään jo ensimmäisen metsästyskauden jälkeen.

Koiria adoptoidaan ulkomailta yhä enemmän (Karjalainen, 14.1.). Ihmisten auttamishalu on kasvanut, ja myös tietoisuus koirien kaltoinkohtelusta on lisääntynyt. Uusia Suomeen koiria välittäviä yhdistyksiä syntyy.

Koiria tuodaan myös omatoimisesti ilman asiaan perehtyneiden yhdistysten apua. Tällaiset tapaukset ovat usein ongelmallisia, jos tuojan tiedot ja taidot eivät riitä. Koiran pelastaminen on kaunis ajatus mutta vaatii paljon.

Erityisesti tautiriskit ovat olleet viime aikoina esillä, mutta ongelmia voi tulla myös, vaikka koira olisi fyysisesti terve.

Adoptiokoiran taustoista tiedetään usein vähän. Niillä on pelkoja ja traumoja, jotka vaikuttavat yleensä koiraan enemmän tai vähemmän koko sen loppuelämän ajan.

Eräs Venäjältä adoptoitu koira pelkäsi loppuikänsä kaikkia ihmisiä, myös isäntäänsä. Jos koko ajan pitää pelätä, ei elämä ole elämisen arvoista. Toisinaan viimeinen piikki on koiralle paras pelastus.

Autettavia on paljon: esimerkiksi Romaniassa arvellaan olevan kahdesta viiteen miljoonaa katukoiraa. Eniten töitä onkin tehtävänä siellä, mistä koiria adoptoidaan.

Tarvitaan valistusta ja asenteiden muuttumista. Mitä paremmin koiria kohdellaan, sitä harvempi tarvitsee uuden kodin.

Mustan galgonartun vaiheista tiedetään vähän. Se tiedetään, että se oli kauan espanjalaisella koiratarhalla, josta tuodaan koiria Suomeen kotihoitoon, odottamaan uutta kotia.

Viime syksynä arka, surusilmäinen ja kaunis espanjatar muutti kotihoitopaikasta ystäväni luo. Se sai paitsi kodin myös uuden mahdollisuuden. Ihmisen, jonka tehtävä on vakuuttaa se siitä, että ihminen on sittenkin hyvä.

Vähitellen koira on alkanut luottaa omistajaansa. Se pitää silittelystä, haluaa tulla lähelle ja viihtyy lenkillä. Aikuisia - etenkin miehiä - se arastelee. Se on aina valmis pakenemaan, jos tilanne sitä vaatii.

Minua se käy haistelemassa takaapäin, ihan pikaisesti, kun luulee, etten huomaa. Kerta kerralta se kuitenkin uskaltaa kulkea hieman lähempää.

Kun se hakee koiraani leikkimään ja kiitää sen kanssa riehakkaasti ympäri pihaa, luulen, että juuri silloin se ei muista mitään ihmisen pahuudesta.