Koko perheen hevihupia

Konsertit
Nightwish ja Poisonblack
Joensuun areena 2. maaliskuuta 2012.

Nightwishin maailmankiertueen avaus Joensuun areenassa oli ennen kaikkea komea ja mahtipontinen show.
Musiikin rinnalle, ja melkein ohi, nousivat näyttävät tuli- ja videotehosteet. Varsinkin keikan puolentoista ensimmäisen biisin aikana lavan edessä ollut harsokangas, jota käytettiin silhuettien luomiseen, sekä koko konsertin ajan videokuvaa näyttävä jättiscreeni olivat toimivia elementtejä.
Myös tulta käytettiin runsaasti, ja mikäs siinä, kyllä tuplabasarit ja tempotuli -yhdistelmä toimii aina.
Varsinaisen setin viimeisen biisin aikana ammuttiin vielä konfetteja yleisöön, joten kaikki kunnon rockkeikan tehokeinot olivat hanskassa. Homma oli isollaan.

Musiikillisesti keikka ei tarjonnut suuria yllätyksiä. Kahden tunnin ja kahdeksantoista kappaleen keikan biisivalinnat keskittyivät uuden Imaginaerum-levyn materiaaliin, seuraavaksi eniten kuultiin Dark Passion Playta ja Oncea.
Näitä vanhemmilta levyiltä ei kuultu kappalettakaan.
Keikka alkoi uuden levyn introlla, jonka Marco Hietala veteli kiikkustuolissa istuen, josta joku voisi repiä analogiaa koko keikkaan, mutta jätetään se tekemättä.
Intron jälkeen keikka piiskattiin käyntiin Storytime, I Wish I Had an Angel ja Amaranth hittiputkella.

Yhtyeen soitto kulki energisesti ja tarkasti. Sovitukset olivat pääosin hyvin samankaltaisia kuin levyilläkin, koska paljon materiaalia tuli varmastikin taustanauhoilta.
Irrottelua kuultiin vain pariin otteeseen: Amaranthissa leikittiin teknohevillä ja Scarytalessa flirttailtiin Amorphiksen suuntaan kalevalariffeillä.
Muutoin mentiin pitkälti käsikirjoituksen mukaan, eikä livesoittamisen spontaaniutta paljoa näkynyt.

Keskellä keikkaa Nightwish otti puolen tunnin suvantovaiheen rauhallisilla biiseillä ja akkarivedoilla.
Akustinen versio Nemosta toimi hyvin, mutta muutoin tunnelma pääsi hieman lätsähtämään. 60-vuotias tuttava kommentoikin keikan jälkeen, että tykitystä tänne tultiin kuuntelemaan, ei balladeja.
Planett Hell tarjosikin jälleen ravakampaa menoa. Tämän kappaleen kohdalla musiikki, tuli ja video olivat parhaiten synkassa. Konsertin ehdoton huippuhetki koettiin kuitenkin encoressa, kun yhtye soitti Tuomas Holopaisen kruununjalokiven The Poet and the Pendelumin.
Kappale on sävellyksenä loistava, se on synkkä, ei mitään sirkusheviä. Tässä biisissä Holopaisen dramatiikan kaipuu ja vimmainen orkestraatio palvelevat kokonaisuutta biisin ehdoilla, eivätkä ole itsetarkoituksellisia.
15-minuttisesta kipaleesta siirryttiin Finlandiaan ja siitä Gary Mooren Over the Hills and Far Awayhyn. Sitten keikka olikin ohi.

Kaikkinensa konsertti oli hienoa nähtävää ja kuultavaa. Anette Olzon on pätevä, monipuolinen ja tummaääninen laulaja, ainoastaan Tarja Turusen ajan I Wish I Had an Angel tuotti ongelmia. Muhkeaääninen Marco Hietala puolestaan ottaa koko ajan suurempaa roolia Nightwish-sirkuksen tirehtöörinä.
Tuomas Holopainen johtaa joukkojaan saarnastuolistaan kapellimestarin varmuudella ja rumpali Jukka Nevalainen ja kitaristi Emppu Vuorinen hoitavat hommansa hyvin. Lavalla nähtiin useassa biisissä myös englantilainen pillisti Troy Donockley, joka toi mukavaa lisäväriä pakettiin.

Pohjimmiltaan Nightwishin konsertti on show, ei niinkään hevikeikka. Vaaran tunnetta ei ole, vaan kyseessä on koko perheen tarkkaan käsikirjoitettu rockseikkailu. Ja hyvä sellainen.