play

Paha vaanii perheen onnea

The Sound of Music herkuttelee puvustuksessa kirkkailla väreillä ja kapteeni von Trappin (Petteri Rantatalo, kolmas vas.) perheen auvolla.

The Sound of Music herkuttelee puvustuksessa kirkkailla väreillä ja kapteeni von Trappin (Petteri Rantatalo, kolmas vas.) perheen auvolla.

Kimmo Nevalainen

Howard Lindsay ja Russel Crouse: The Sound of Music
Ensi-ilta Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 24.9.2011

The Sound of Music on hyvä esimerkki sisällöllisesti ristiriitaisesta musikaalista. On auvo, jonka takana leijuu suuri paha. Kun toisen maailmansodan jälkeinen länsimainen voittajien populaarikulttuuri tarvitsi pahaa, se hirttäytyi natsiköyteen. Viime syksynä Joensuun kaupunginteatterissa esitettiin samaa teemaa sivuava Cabaret, ja tänä syksynä hakaristilippu liehuu The Sound of Musicissa.

Sinänsä teeman ylläpitämisessä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Kun katsoo viime aikojen suomalaisen henkisen ilmapiirin kahtiajakoa, on vain hyvä, että asioista puhutaan.

Mutta mistä ristiriita musikaaleihin sitten tulee? The Sound of Music on syntyaikansa lapsi, ja natsiteema on päälle liimattu. Toisekseen: Richard Rodgersin iloiset, loistavat, kaihoisat ja unohtumattomat sävellykset ovat The Sound of Musicissa yleisen musikaalimusiikkimuistin ydintä, mutta yhtä asiaa niistä ei löydy. Uhkaa.

Joku voi olla sitä mieltä, että vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta kun hakaristilipun alla lauletaan suu hömmässä Do-Re-Mitä, ei se kovin uskottavaa ole.

Jos teemaa halutaan käsitellä jatkossakin, näkisin kernaasti kaupunginteatterissa esimerkiksi nykyaikaan sijoittuvan pakolaismusikaalin. Musiikki olisi rankempaa, ja natsit olisivat vaihtuneet naapureihin ja suomalaisen lainsäädännön jääräpäisyyteen. Todellisuuteen pohjautuvia esimerkkejä viime vuosilta riittää.