Maailmanlopun meininki
Viisikko Milla Yli-Hakala, Kira Riikonen, Jukka-Pekka Mikkonen, Janne Kinnunen ja Jaakko Tohkanen yrittävät pelastaa maailmaa Sarasvatin hiekassa.
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
Rospuutto-ryhmän ensi-ilta Jakokosken koulun liikuntasalissa 6.10.2011
Miksi ihmeessä Sarasvatin hiekkaa? Epäilemättä siksi, että maapallon lämpenemiseen on puututtava myös teatterissa, koska taide voi parhaimmillaan vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Pikkuisen edes.
Varmaan myös siksi, että Risto Isomäki ennusti dystopiassaan ydinvoimalan tsunamionnettomuuden, tosin potenssiin X, mikä jännityskirjailijalle suotakoon.
Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa ei ole niitä helpoimpia tekstejä, jos haluaa dramatisoida romaanin teatteriesitykseksi.
Isomäellä on kaksi roolia, tiedetoimittajan ja jännityskirjailijan, ja Sarasvatin hiekassa roolit käyvät painia keskenään.
Lopputulos on, että roolihenkilöidensä kautta tiedetoimittaja saarnaa ja luennoi, ja kirjailija yrittää tehdä fiktiota.
Ei helppo yhtälö, kun pitäisi tehdä teatteria.
Ohjaaja ja dramaturgi Hanna Kirjavainen on ratkaissut ongelman tyypittelemällä henkilöitä osin rankastikin. Niinhän teatteria tehdään. Jos henkilöt eivät elä näyttämöllä, esityksen kokonaisuus murentuu kuin ikijää Pohjoismantereella.
No, ei murennu hahmoihin eikä niiden tyypittelyyn, vaikka osa karikatyyreistä ei aivan paikalleen napsahdakaan.
Koska aihe on vakava – yhtä jättiläishyökyaallon odotteluahan näytelmä on – sitä on yritetty keventää huumorilla, tavallisella ja vähän mustemmallakin.
Paikoin keventäminen toimii, mutta välillä ollaan menossa jo puskafarssin puolelle niin kuin esimerkiksi sukellusvenekohtauksissa.
Ja vaikka paikoin metsään mennäänkin, Sarasvatin hiekkaa ei anteeksipyytele olemassaoloaan. Läsnä ollaan reilusti ja hyvä niin.
Monessa löytyy
Rospuuton Sarasvatin hiekkaa on ajassa oleva näytelmä, ja se on kokonaisuudessaan hyvin tehty, vaikkakaan en lämpene teatteria teatterissa -vääntämiseen. Nämä on jo nähty.
Videotekniikkaa käytetään eri tavoin lähes koko ajan reaaliaikaisesti. Parhaillaan leikkaukset ovat tehokkaita, ja videointi toimii kuin alkukuvissa ohi kulkeva tavarajuna.
Ensi-illan livekuvat kärsivät puheen ja kuvan eriaikaisuudesta.
Kokonaisuudessa riittää kekseliäitä yksityiskohtia, ja oleellisinta on se, että Rospuuton Sarasvatin hiekkaa välttää lopulta saarnaavuuden.
Musiikki on niukkaa ja perustelua. Valaistus on kiertuetuotantoon tarkoitettuna yksinkertaista, mutta tarvittaessa myös vaikuttavaa: esimerkiksi Vasili Chuikov lähtee viimeiselle matkalleen hyvin tehokkaasti.
Lavastus koostuu muutamasta häkkyrästä, arkusta ja levystä, mutta niilläkin päästään pitkälle, kun niitä käytetään yhdessä videoiden kanssa.
Ensemblen kemiat toimivat, ja runsas ja vaikea puhe hoidetaan kunnialla. Jukka-Pekka Mikkonen on hyvin uskottava meribiologi Sergei Savelnikovina ja Janne Kinnunen hoitaa kaksoisroolinsa varmaeleisesti. Jaakko Tohkanen loihtii perushahmot kunnialla ja John Thawnin loistavasti. Milla Yli-Hakalan Amrita on uskottava, alun Natalia Beljajevan karikatyyristä en pitänyt.
Kira Riikosen tanssi on kekseliästä liikekieltä ja siinä, missä puhe voi puurotua, ilmeiden moniulotteisuus paikkaa asiaa. Tanssitaustastaan johtuen Riikonen on fyysinen näyttelijä. Tätä ominaisuutta hyödynnetään pitkin matkaa.
Sarasvatin hiekkaa lähtee kiertueella, ja se on nähtävissä useammallakin paikkakunnalla maakunnassa. Suosittelen tutustumista.
Dramaturgia ja ohjaus Hanna Kirjavainen, puvut Ritva Muikku, lavastus Jussi Lähteenmäki, video- ja valosuunnittelu Ina Niemelä ja PKAMK/Lauri Salomaa. Rooleissa: Janne Kinnunen, Jukka-Pekka Mikkonen, Jaakko Tohkanen, Kira Riikonen ja Milla Yli-Hakala.