Maanantai, 24.9.2018 
Alvar, Auno
Enemmän tai vähemmän ajankohtaisia ilmiöitä lintumaailmasta ja muusta luonnosta, satunnaisesti Arsenalia unohtamatta.

Koskikarat muuttavat kohta pohjoiseen

Kevät on aivan ovella, ainakin alkukevät ja ainakin Etelä-Suomessa. Maanantaina aamupäivällä kello 9.40 nähtiin Hangon lintuasemalla kevään ensimmäiset haahkat, kun kolmen koiraan ja kahden naaraan muuttoparvi osui havainnoitsijan kiikareihin. Lämpötila nousi esimerkiksi Salossa pariinkin plusasteeseen, ja aurinko paistoi. Mutta koska kevät keikkuen tulevi, niin lunta on etelässä saatu sen jälkeen lapioida urakalla. Ensi viikon torstaina on kuitenkin jo maaliskuu... Ensimmäinen todellinen kevätmuuttohavainto on tehty jo Pohjois-Karjalassakin. Viime lauantaina, joka oli täällä vuoden tähän asti kaunein päivä (auringonpaistetta, lähes tyyntä, pakkasta 10 astetta), nähtiin Kontiolahden Pitkärannan lintutornista muuttava maakotka. Muuten kevään merkkejä lähinnä kuulee. Viherpeipot laulavat jo innokkaasti, samoin tekevät talitiaiset, varpuset ja monet muutkin täällä talvehtineet pikkulinnut. Tikatkin alkavat rummuttaa. Sulien purojen äärellä voi aurinkoisina päivinä kuulla koskikaran hentoa ja hyvin kaunista kevätlaulua. Koskikarat ovat täällä eteläisillä talvehtimispaikoillaan, kunnes ne kohtapuoliin lähtevät kevätmuutolle kohti tunturipuroja. Suurin osa karoista jättää maakunnan maaliskuun aikana, ja viimeiset poistuvat huhtikuun alkupuolella. Kevät on alkanut ottaa mittaa talvesta, mutta vääntö on tiukka ja kestää vielä pitkään.  

Upea, gomia, fiini lapintiainen!

Bongareiden talvinen hiljaiselo tuntuu vain jatkuvan. Paimion potentiaalinen mäntysirkku on talven ainoa tosikova, muutoin Bongariliiton Lintutiedotukseen ilmaantuu harvakseltaan hälyjä ja päivityksiä pähkinänakkeleista, pikku-uikuista, hiiripöllöistä sun muista pikkukivoista lajeista. Hoh-hoijaa. Kangasalta näyttävät löytäneen ruokinnalla käyvän lapintiaisen. Hip-heijaa, vihdoinkin bongattavaa eteläsuomalaisille! Lapintiaista onkin bongattu ja linnusta tiedotettu kiitettävän aktiivisesti. Varmaan kohta joku taas tekstaa päivityksen: ”edelleen paikalla”. Eikä mennyt kauan, kun jo yhdessä viestissä lapintiaisella piti mässäillä linnun olevan paikalla ”todella upeasti”. Seuraavana päivänä tintti oli yhden viestin mukaan ”ed p ruokinnalla hienosti näkyvillä”. Puolentoista tunnin kuluttua lapintiaisen ilmoitettiin näkyvän ”fiinisti ruokinnalla ja kuusenoksilla”. Porilaisia Kangasalan lapintiainen ei ole tainnut kiinnostaa, kun yhdessäkään viestissä linnun ei (vielä) ole kerrottu olleen ”gomiasti ruokinnalla”. Tunteet kuuluvat lintuharrastukseen voimakkaasti. Usein linnun löytäjä tai sitä bongaava ilmoittaa koko bongarikansalle olevansa Kainuun eliksestä tai Enon pinnasta ”nauttiva”. Kukahan tuo viimeksi mainittu pösilökin lie? Vaan auta armias, kun bongaus epäonnistuu, ajo-ohjeet ovat epäselvät tai nopeimmat pelottavat linnun karkuun. Siinä vasta tunteillaankin, tulta ja tappuraa ei säästellä. Kuvan lapintiainen on ruokaillut tämän talven Enon Uramon syrjäseudulla sijaitsevalla linturuokinnalla. Lintutiedotukseen sitä ei ole viitsinyt kukaan ilmoittaa, miksi ihmeessä olisi? Lapintiaisia on talvehtinut tänä talvena Pohjois-Karjalassa ainakin kolme: Uramon linnun lisäksi yksilöt Pyhäselän Pärnässä ja Outokummun Lukanvaarassa. Meillähän noita riittää, ja on ne täälläkin kommeita ja uppeita. Vaikkei niistä niin mahotonta mekkalloo pietäkään.

 

Kuka kumma koputtelee kuusimetsässä?

Vanhassa metsässä on aivan oma tunnelmansa talvellakin. Kaksi kuukkelia saapuu tervehtimään kulkijoita, hömötiaiset vilkastuvat ja terhakoituvat: nuhainen ”ti-ti-tsää-tsää...” kuuluu joka puolelta. Korea, oranssinpunainen pikkukäpylintukoiras istahtaa hetkeksi korkean kuusen latvaan: ”kip-plitt-plitt...”. Naaras vastaa vienosti läheltä, ja kohta nuo varmaan parittelevat. Käpylinnut ovat lintumaailman varhaisimpia pesijöitä, kevääntulon aistii ilmassa. Pakkasta on paljon, mutta päivä on pidentynyt joulusta jo yli 3,5 tuntia. Hieman kauempaa alkaa kuulua hiljaista koputusta, jossa on pieniä, epäsäännöllisiä taukoja. Tikka, mutta mikä tikka? Ei oikein kuulosta yleensä säännöllistä timpurin työtä tekevältä käpytikalta. Nuhjuinen polku päättyy, joten ei muuta kuin koivet umpihankeen. Lunta on alle puoli metriä, mutta lahkeet kastuvat pian. Kopsetta kohti vain, tikan aherrus kuuluu jatkuvan. Ääni on yhä lähempänä, mutta missä piileksii sen lähde? Lopulta lintu löytyy vanhan koivun rungolta vajaan kymmenen metrin korkeudesta. Se on mustavalkoinen, sen selkä on pystysuunnassa pitkälti valkoinen ja sen kupeilla on ohutta, mustaa viirutusta. Pohjantikka siis, vanhojen metsien hiljainen ja harvoin eteen sattuva eläjä, jonka kohtaaminen luonnossa tuntuu aina mukavalta. Keltainen päälaki paljastaa omaa savottaansa tekevän pohjantikan koiraaksi. Tikka napsuttelee nokallaan koivun runkoa, siirtyy välillä ylemmäs palatakseen kohta alemmas, mutta ei anna retkeilijöiden häiritä ruokarauhaansa. Odotellaan pohjantikkaa alemmas. Turhaan, lintu on löytänyt lounaansa koivun latvaosasta. Jääköön sinne aterioimaan, nähdään taas toiste. Mutta milloin? Harvassa nämä kohtaamiset ovat, edellisestä kerrastakin taitaa olla vierähtänyt jo puolitoista vuotta. Vanhat metsät ovat yhä harvemmassa.

Viirupöllö parvekkeen kaiteella

Talven kuvasaldoa läpikäydessä silmiin osui oheinen, tammikuun puolivälin jälkeen Joensuun Siihtalassa napattu otos. Omakotitalon asukkaat olivat aamulla löytäneet kyseisen pöllön makaamasta parvekkeen lattialla. Jonkin ajan kuluttua pöllö oli omin voimin siirtynyt parvekkeen tai terassin kaiteelle, jolle se oli jäänyt pitkäksi ajaksi torkkumaan. Kyseessä on viirupöllö, yksi Suomen suurimmista ja komeimmista pöllöistä. Lintua kuvatessa heräsi epäilys, ettei kaikki ole kohdallaan: joko lintu on pahoin nälkiintynyt tai itsensä loukannut. Tai molempia. Iltapäivällä pöllö oli kuitenkin poistunut kaiteelta ja talon pihapiiristä jonnekin, melko varmasti omin siivin. Ehkä se vain halusi lepäillä aikansa päivänvalossa. Taivaalla lentäneiden varisten raakkumiseen pöllö reagoi nostamalla vähän päätään, mutta muuten se tuntui nukkuvan kuin Ruususen unta. Talvisaikaan tällaisia huonokuntoisen oloisia pöllöjä ja myös haukkoja tapaa aina silloin tällöin. Jos linnulla todella tuntuu olevan hätä, silloin kannattaa soittaa paikalle palokunta. Pohjois-Karjalassakin on muutamia eläinten- ja lintujenhoitajia sekä eläinlääkäreitä, jotka ottavat hoitaakseen nälkiintyneitä, loukkaantuneita tai sairaita yksilöitä. Palokunnat osaavat toimittaa linnut hoitajille. Lain mukaan hoitovastuun tällaisista eläimistä kantaa valtio, mutta käytäntö on jotain aivan muuta. Lintujenhoitajat joutuvat usein omasta pussistaan maksamaan ylläpitökustannukset, mikä ei voi olla oikein. Eläintenhoitajien työ on tärkeää, ja sitä pitäisi kannustaa. On nurinkurista, että tällaisesta auttamisesta he joutuvat päinvastoin itse maksamaan.  

Paimion mäntysirkku

Bloggaajasta riippumattomista syistä kirjoittelussa on ollut taukoa joulusta lähtien, mutta tässä sitä taas tullaan. Tauon aikana retkiltä on kertynyt muistiin ja kameran kortille kaikenlaista kivaa. Aloitetaan purkaminen poikkeuksellisesti maakunnan ulkopuolelta eli Paimiosta, jossa kuvan sirkku ikuistettiin tiistaina tammikuun viimeisenä päivänä.

Jos joku ei tiedä, Paimio sijaitsee Varsinais-Suomessa Salosta hieman matkaa Turkuun päin. Salossa vierähti lomaillessa viikko, jonka aikana kuvan sirkku tuli nähtyä kahdesti, toisella kerralla vieläpä läheltä, pitkään ja hyvin.

Jatka lukemista