Kuka kumma koputtelee kuusimetsässä?

Vanhassa metsässä on aivan oma tunnelmansa talvellakin. Kaksi kuukkelia saapuu tervehtimään kulkijoita, hömötiaiset vilkastuvat ja terhakoituvat: nuhainen ”ti-ti-tsää-tsää...” kuuluu joka puolelta.

Korea, oranssinpunainen pikkukäpylintukoiras istahtaa hetkeksi korkean kuusen latvaan: ”kip-plitt-plitt...”. Naaras vastaa vienosti läheltä, ja kohta nuo varmaan parittelevat. Käpylinnut ovat lintumaailman varhaisimpia pesijöitä, kevääntulon aistii ilmassa. Pakkasta on paljon, mutta päivä on pidentynyt joulusta jo yli 3,5 tuntia.

Hieman kauempaa alkaa kuulua hiljaista koputusta, jossa on pieniä, epäsäännöllisiä taukoja. Tikka, mutta mikä tikka? Ei oikein kuulosta yleensä säännöllistä timpurin työtä tekevältä käpytikalta.

Nuhjuinen polku päättyy, joten ei muuta kuin koivet umpihankeen. Lunta on alle puoli metriä, mutta lahkeet kastuvat pian. Kopsetta kohti vain, tikan aherrus kuuluu jatkuvan. Ääni on yhä lähempänä, mutta missä piileksii sen lähde?

Lopulta lintu löytyy vanhan koivun rungolta vajaan kymmenen metrin korkeudesta. Se on mustavalkoinen, sen selkä on pystysuunnassa pitkälti valkoinen ja sen kupeilla on ohutta, mustaa viirutusta.

Pohjantikka siis, vanhojen metsien hiljainen ja harvoin eteen sattuva eläjä, jonka kohtaaminen luonnossa tuntuu aina mukavalta. Keltainen päälaki paljastaa omaa savottaansa tekevän pohjantikan koiraaksi.

Tikka napsuttelee nokallaan koivun runkoa, siirtyy välillä ylemmäs palatakseen kohta alemmas, mutta ei anna retkeilijöiden häiritä ruokarauhaansa.

Odotellaan pohjantikkaa alemmas. Turhaan, lintu on löytänyt lounaansa koivun latvaosasta. Jääköön sinne aterioimaan, nähdään taas toiste.

Mutta milloin? Harvassa nämä kohtaamiset ovat, edellisestä kerrastakin taitaa olla vierähtänyt jo puolitoista vuotta. Vanhat metsät ovat yhä harvemmassa.