Rasittavinta teatteria koskaan

Kävin viime viikonloppuna moikkaamassa tuttuja Jyväskylässä ja ilokseni huomasin, että Jyväskylän kaupunginteatterissa pyörii Voittamattomat-näytelmä, jonka yhden osan on kirjoittanut Jussi Moila ja ohjannut Sini Pesonen.
Moila on joensuulaislähtöinen ja kovassa nosteessa oleva teatteriammattilainen, jonka kanssa kärvistelin läpi teinivuosien Karsikon yläasteella ja Niinivaaran lukiossa. Eli teatteriin oli mentävä katsomaan, mitä Jussi tällä kertaa on mennyt tekemään.
Hänen ja Sinin avausosa kolmesta itsenäisestä osasta koostuvaan näytelmään oli taattua laatua. Girls Just Wanna Have Fun on hämmentävä sekoitus vakavuutta ja karnevalismia, väkivaltaa ja seksiä, alhaista ja ylhäistä. Vimmaa ja kohkaamista, mutta ajatuksella. Vakavat aiheet, kuten seksuaalinen valta ja roolit, väkivalta sekä taitedemaailma ja julkkismania saivat kaikki rienaavan, mutta oivaltavan käsittelyn. Vielä kun roolitus olisi ollut raikkaampi, eikä laitosteatterimainen, olisi lopputulos ollut vieläkin vaikuttavampi.

Näytelmän toisessa osassa mediapersoona ja ternimaitomiljonääri Petteri Jussila nousee haudastaan pitämään yleisölle motivaatioluennon. Ternimaitokeisari-näytelmän on ohjannut ja kirjoittanut Sakari Hokkanen. Hänen näkemyksensä Jussilasta on kaksijakoinen: toisaalta hän antaa arvoa ja inhimillisyyttä lipevälle, mutta innostavalle helppoheikille, toisaalta taas pyrkii hänen kauttaan kritisoimaan erinäisiä piirteitä ja ajatusmalleja ajassamme. Ongelmana on vain se, että väliin ei oikein tiedä kuka kritisoi ja ketä. Satiirin terä ei ole tarpeeksi terävä eikä oivaltava. Myös tympeät vinosilmävitsit kiusannuttivat. Jos niiden piikki osoitti Jussilan hahmoa, se ei välittynyt. Myös ohjaus on hieman ontuvaa, vaikka yksittäiset kohtaukset monologissa toimivatkin pääosin hyvin. Jos 45 minuutin mittaisessa näytelmässä, jossa koko ajan seurataan kelloa ja ajankulkua ja odotetaan viikatemiehen vääjämätöntä paluuta, on saatu ängettyä useita lauluja, häviää jännite ja suuhun jää pienoinen täyteohjelman maku. Ainoassa roolissa ollut Hannu Lintukoski vetää todella kovan ja fyysisen suorituksen maanisena ja täysin itsekritiikittömänä Jussilana. Pisteet siitä.

Sitten koittikin väliaika ja konjakit. Ja sitten putosi pommi.
Näytelmän kolmannen osan nimeltään Tyhjyys on kirjoittanut ja ohjannut mielenkiintoinen tuttavuus, Juhana von Bagh.Valitettavasti jälki on tällä kertaa karmivaa.
Tyhjyys alkaa Hupu Ankan ylioppilasjuhlista, joihin osallistuu iso osa Ankkalinnan väkeä. Asetelmassa verrataan sarjakuvan perhestereotypioita perheiden ja sukujen tyyppeihin. Ihan oivaltava huomio: joka suvusta löytyvät ne omat hannuhanhensa, hessuhoponsa ja karhukoplalaisensa. Toteutus ei vain toimi yhtään ja ajatus ei laajene yleispäteväksi. Lava täyttyy rasittavasta meuhkaamisesta ja ulinasta ja hälinästä. Jälki on Beckett-viittauksista huolimatta kuin heikossa kesäteatterissa. Ylivetäminen on todella vaarallinen tyylikeino ja ei tällä kertaa toimi ollenkaan.