Masokismia ja lehtiuudistuksia

Helsingin Sanomat on siirtymässä tabloidi-muotoon. Sama on jollakin aikataululla edessä luultavasti kaikilla Suomen sanomalehdillä. Eipähän siinä mitään, ei sillä muodolla ole niin väliä, kunhan sisältö pysyy tiukkana – tai tietysti ideaalitapauksessa tiukentuu entisestään.
Helsingin Sanomien uudistusta odotan kuitenkin pienellä pelolla, sillä lehden Nyt-liitteen ulkoasumuutos meni metsään ja komeasti. Uusi Nyt on internet-ajan silppua, jossa erilaisten laatikoiden ja osioiden määrä korvaa niiden sisällön. Nettiä vastaan tapellaan sen omilla ehdoilla, ei printtimedian vahvuuksilla.
On yöelämän kolumnistia ja katukulttuurin asiantuntijaa ja sitä sun tätä. Ei siitä kovin kauaa ole, kun Nytissä kerrottiin virallinen totuus esimerkiksi siitä, mitkä ovat viikon tärkeimmät levyuutuudet. Se, että jonkin bändin levy noteerattiin Nytissä, nosti myyntiä ja saattoi vaikuttaa esimerkiksi kauppojen päätökseen tilata kyseistä levyä valikoimiinsa. Samaa näkemyksellisyyttä lehdestä ei enää löydy, vaan kevyttä lätinöintiä jostain siististä ilmiöstä.
Joensuulaista lukijaa ärsyttää myös korostunut helsinkikeskeisyys, vaikka siihen kai Helsingin Sanomien liitteellä onkin oikeus. Ärsyttää se silti.
Oikeastaan vain kulttuuriaiheinen essee on ainoa uuden Nytin lukemisen arvoinen juttuformaatti. Siis jos unohdetaan viime perjantain (2.3.) rimanalitus, jossa mustasta yritettiin puhuttaa valkoista.
Voi toki olla, että olen jo liian käpy ymmärtämään uutta Nyt-lehteä ja sen kaupunkilaisen coolia sisältöä.

Perinteinen musiikkilehti Rumba uudistui sekin kolme numeroa sitten. Aluksi uudistus vaikutti onnistuneelta: pois silpusta kohti laajempia asiantuntija-artikkeleita ja selkeämpää taittoa.
Uutta puhtia kesti noin kahden lehden verran, sitten muistin, miksi aikanaan lopetin Rumban tilaamisen. Se nurkkakuntaisuus, omahyväisyys ja itseriittoisuus. Ei sitä jaksa. Indiepätemistä ja oman egon paisuttelua. Esimerkiksi 50-vuotissynttäreitään viettävästä Riistettyjen Lasse Aaltosesta kertovassa jutussa alaotsikoidaan että: "...on Rumban aika kunnioittaa veteraania.". Sinällään täysin viaton lause, mutta särähtää korvaan. Aaltonen on varmaan haltioisssaan tästä harvinaislaatuisesta kunnianosoituksesta, jonka Rumba hänelle armollisuudessaan suo. Ehkä luen puolikasta lausetta kuin piru raamattua, mutta tämänkaltainen asenne välittyy tasaisin väliajoin Rumbaa lukiessa. Suomi on aivan liian pieni maa siihen, että musiikkitoimittajat olisivat rockmuusikoiden kaltaisia tähtiä, kuten angloamerikkalaisessa musamediassa on sen huippuvuosina päässyt käymään.

Mutta. Uudistuksista ja kiukustani huolimatta luen kuitenkin molempien lehtien jokaisen uuden numeron. Mikä minussa on vikana? Olenko masokisti? Kaipa lehdille kiukkuaminen käy harrastuksesta siinä, missä muukin mielensäpahoittaminen.