play

Suomalainen laululyriikka on sontaa

Olli Sorjonen

Suomessa ei osata enää tehdä laululyriikkaa. Tai osataan, mutta se kourallinen, joka osaa, tekee sanat kaikkiin edes etäisesti sanoituksiltaan siedettäviin kappaleisiin.
Kauko Röyhkä, Jarkko Martikainen, Mariska, Paula Vesala ja niin edelleen. Tasokasta mutta tasalaatuista ja tuttua.
Loppu onkin sitten kuraa. En edes jaksa aloittaa Arttu Wiskarin ja Jipun aivopierujen erittelyä, he kyllä tietävät, mitä ovat menneet tekemään.

Ihmetystä kuitenkin herättää, mitä tapahtui esimerkiksi Ilkka Alangolle, joka on aiemmin ollut hieno sanoittaja.
"Sä olit mun Ono ja minä sinun John. Yksin olin vain mono teimme yhdessä stereon." (Seitsemän päivää selvin päin, 2012)
Ei nyt jukopliuta! Mitä ihmettä? Ei noin saa sanoa. Karmivaa.
Sama mies, jonka kynästä ovat syntyneet anarkistinen, aikanaan hätkähdyttävän rivo ja teini-iän summaava Suikki (1987) ja Sun täytyy mennä (1992), joka on maailmoja syleilevä ja levoton rakkauslaulu. Tai erolaulu. Hienoja tekstejä olivat ne. Vaan ei enää.

Toinen pitkä nlinjan sanoittaja Heikki Salokin on siirtynyt pimeälle puolelle uudella kappaleellaan Hiili.
"Monta suurta lätkämaata Suomen kundit paisto voissa Bratislavan kaukaloissa, kun ne rupes ryskämään." (Hiili, 2012)
Laulussa mainitaan myös persujen vaalivoitto ja muuta mukavaa. Valitettavasti kyse ei ole ironiasta tahi muusta huumorista, vaan täysin vakavissaan tunnutaan olevan. Kieli on ruskeana "kansan syvien rivien" suuntaan. Ja särökitara kuorruttaa komeuden. Sanattomaksi vetää.
 
Uudemman polven tekijät eivät saa paljon puhtaampia papereita.
Samae Koskisen uuden biisin nimi on lupaavasti Läski Mulkku, mutta siihen se riemu jääkin.
"Sun lapset on jo koululaisii. Mul ei oo ensimmäistäkään. Vaik' tehdään juttui erilaisii. Meil on aina nastaa yhdessä." (Läski Mulkku, 2012)
Tekstin idea on hauska, mutta toteutus tökkii. Kömpelöä ja kulmikasta. Koululaisii ja erilaisii -riimipari on jo jotain todella surullista.

Mutta Koskisen ja Alangon synnit ovat pieniä verrattuina näihin pikkutuhmien ja todella tyhmien sanaleikkien väsääjiin.
Stigin uusi materiaali on pelkkää pitkää munansaannosvitsiä, ja Petri Nygårdin alennustilasta ei viitsi sanoa mitään.
Ihmiseltä, joka keksi Teflon Brothersin käyttämän lähestymiskielo-termin, tulisi puolestaan kieltää suomen kielen käyttö kokonaan. Vankilatuomion arvoinen suoritus.
Sama kappale alkaa käsittämättömällä rivillä "Tässä kasvis, parsa. Olet kaunis, vasta varsa."  (Lähestymiskieloja, 2012)
Katkelma lähestyy jo dadaismia, mutta en usko, että tarkoituksella.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Surulliseksi tekee.

Onneksi helmiäkin löytyy suomipopin ja -rockin lähihistoriasta:
"Ja lopulta voidaan todeta, että ihminen muistuttaa aika paljon merenneitoa, jota on puukotettu naamaan." (Minä ja Ville Ahonen, Huhtikuun jää, 2010)
"Oli sunnuntai. Kävin kirkossa. Sain kahvia. Kävin paskalla." (Pertti Kurikan nimipäivät, Pyhäpäivä)
"Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä" (Pariisin kevät, Kesäyö, 2012)

Makuasioitahan nämä tietysti ovat, mutta joku roti se pittää olla.