Syystuulia

Luopumisen aika alkaa olla käsillä jälleen puutarhassa. Syysleimut ovat kukassa, ja liljoista viimeisimmätkin, ne jotka unohtuivat puutarhamessujen jälkeen komeroon, avaavat nuppujaan. Hallaöiden pelossa kävin jo eilen hakemassa pari oksaa sisälle. Tänä kesänä liljoja piti  poimia tavallista enemmän maljakoihin, sillä sateet hakkasivat valtaosan nupuista raskaista oksista kumoon.

Suurta iloa tänä vuonna ovat tuoneet hortensiat. Viime syksynä istutin kesän oven pielessä kukkineen hollantilaisen tuontihortensian syreenin juurelle. Keväällä olin sitä jo repimässä irti, kun huomasin pari pulleaa lehtisilmua. Kesän odotus palkittiin: se jaksoi avata violetit kukkansa.
Hollantilaisen lähistöllä oleva syyshortensia on puolestaan vihdoin päässyt mielestään hyvälle paikalle. Kasvi on kulkenut mukanani kaksi muuttoa jo, mutta näin valtavaksi se ei ole missään kasvanut. Viime kesän se kasvatti juuriaan, mutta tänä vuonna saan vihdoin nauttia sen herkistä kukista. Harmi vaan, että ensi keväänä joudun siirtämään sen vähän sivummalle, sillä muuten se peittää sekä alppiruusut että ruusukvittenin, jotka ovat samassa penkissä.
Puutarha ei ole koskaan valmis.

Myönteinen kokemus on ollut myös yrttilaatikkomme, josta kirjoitin jo aikaisemmin. Luomumultana mainostettu multa on ollut ravinteikasta, ja kun vettäkin on riittänyt, yritit ovat venähtäneet melkoiseksi viidakoksi. Mintut ovat vallanneet puolet laatikosta, joten niille on etsittävä ensi kesäksi toinen paikka. Ehkä on tehtävä toinen laatikko, sillä nykyiseen salaatteja mahtuu liian vähän.

Linnut söivät kaikki viinimarjamme, kun en halunnut verkkoja pensaiden suojaksi, mutta viime viikolla pois nukkuneen ukkini omenapuun hedelmät ne ovat onneksi jättäneet rauhaan. Ukkini ostama puu komistaa pihaamme vasta toista kesää, mutta se teki valtavasti raakileita, jotka jouduin napsimaan pois. Kaksi jätin ja nyt ne ovat kasvaneet punaposkisiksi omeniksi. Ehkä syömme ne viikonloppuna pihan syystöiden lomassa kesää ja ukkia muistellen.