play

Pitääkö kiikarit silmillä pelätä?

Hannu Kauhanen

Mitä vanhemmaksi elää, sitä vastenmielisemmäksi tämä maa tuntuu muuttuvan. Jopa kotikonnut. Tai ei maassa mitään vikaa ole, joissakin sen asuttajissa ehkä enemmän.

Tuolla Enossa, parin kilometrin päässä omalta synnyinpaikalta Louhiojalta, tuli äskettäin käveltyä. Kiikarit kaulassa, tietenkin, kun linturetkellä oltiin. Kiikaroituakin tuli, josko löytyisi vaikka mustaleppälintu sopivasta maalaisympäristöstä.

Olisi tehnyt mieli laskea pellolla ollut monikymmenpäinen varisjoukkokin, mutta ei ehtinyt.

Isäntä tuli ulos talosta ja puuttui peliin.

”Mitä kiikaroit?”

”Linturetkellä ollaan…”

”Menkää metsään, jos lintuja haluatte nähdä.”

”Kai tätä tietä saa kulkea?”

”Saa. Mutta meidän pihaa ei katella.”

”Ei katellakaan, lintuja.”

”Menkää sinne metsään, ei täällä.”

”Asia selvä.”

Ja hyvin äkkiä pois paikalta, jossa vajaa pari vuotta sitten tuli ihailtua viitatiaista ruokintaa ylläpitäneen ystävällisen vanhemman naisihmisen suostumuksella:

”Kyllä suap kattoo.”

Jos on eroja linnuissa, on ihmisissäkin. Jälkimmäisten kohdalla myös asenteissa. Jokunen vuosi takaperin samantapaisessa tilanteessa samaisen Enon Kuismassa tultiin kysymään, minkä maan rekkarit kiikaroijan autossa ovat.

Toisella kerralla samalla Kuismavaaralla taas kiikaroidessa pysähtyi pakettiauto rinnalle. Tuli ystävällistä tiedustelua ja kysymyksiä linnuista, muun muassa vihreästä tikasta.

”Onko se vihertikka?” (Ei, se oli varmaankin harmaapäätikka.)

”Niin kuin mustarastas, mutta valkoinen juova rinnassa. Rinteessä pomppi.” (Selvä sepelrastas.)

Synnyinpaikan lähellä oli ”ennen muinoin” kiva viedä lapsia kotieläintarhaan katsomaan riikinkukkoja ja villisikoja. Sai ostaa keitettyjä viiriäisenmunia markalla kappale. Mukavia muistoja siltäkin paikalta siis.

Kiikarit saivat olla kaulalla ja silmillä. Miksi eivät saa olla enää, meidän Enossa, meidän Suomessa? Vaikka etsittäisiin vain mustaleppälintua, laskettaisiin varikset pellolta.