Kyllä punarinnat aina yhden ruskosotkan voittavat

No niin, tämän vuoden elissaldo kohosi tiistaina kolmeen (aiemmat olivat Utössä 3. tammikuuta nähdyt isohaarahaukka ja kettusirkku), kun viikon ainoana vapaapäivänä tarjoutui oiva mahdollisuus bongata Lappeenrannan Kaislasesta maanantaina löydetty ruskosotka.

Päätös bongaamisesta syntyi heti, kun tieto linnun löytymisestä napsahti kesken työpäivän puhelimeen. Hmm... sinne huomenna, jos lintu on aamulla paikalla. Ja olihan se, muttei mitään tulenpalavaa kiirettä, vesilinnut liikkuvat ja muuttavat yleensä öisin, itse liikkeelle kohti Lappeenrantaa vasta puoli yhdentoista aikoihin.

Perille saavuttua paikalla ei ollut muita bongareita. Ei muuta kuin selaamaan sulassa uivia ja jäänreunalla makaavia lintuja: telkkiä, haapanoita, isokoskeloita, sinisorsia, tukkasotkia, punasotkia... mutta missä ruskosotka?

Ruovikko hieman peitti näkyvyyttä, eikä haettu lintu millään osunut kaukoputken näkökenttään. Se oli kuitenkin päivitysviestin mukaan nähty vielä kello 12.30. Olisiko se muka alle kahden tunnin aikana ottanut ritolat ja lentänyt tiehensä? Ei kai sentään?

Ei. Lopulta kaunis ruskosotkakoiras ilmestyi näkyviin ja ui nätisti sulassa. Vau, onpa upea ja selkeävärinen ja -piirteinenkin sotka, peräpeili valkeana loistaen. Kyllä tuon tuntisi itsekin, jos joskus kohdalle osuisi. Mieluiten Pohjois-Karjalassa, jossa kyseistä lajia ei vielä ole tavattu.

Kotiin palattua sauna lämpimäksi, ja iltasella pihalle kuuntelemaan punarintojen ja punakylkirastaiden todella upeaa konserttia. Upea oli ruskosotka, ja onnistunut bongaaminen nostaa aina mielialoja, mutta kyllä tämä on sittenkin luonnossa ja lintuharrastuksessa tärkeämpää: osata arvostaa tavallisten ja tuttujen lintujen sekä ilmiöiden läsnäoloa aivan kotirappusilla, ilman mitään kiirettä minnekään.

Tuona tiistai-iltana punarinnat tuntuivat laulavan tavallistakin kauniimmin, oikein sydämensä kyllyydestä. Ja myönnetään, johtui se varmaan vähän ruskosotkastakin.