Keskiviikko, 23.9.2020 
Minja, Miisa, Mielikki
Tykkimiehen linnut

Pohjantikan pesällä

  • Hannu Kauhanen

Vanhoissa metsissä on aivan oma, tenhoava tunnelmansa. Se säilyy iäti, oli vuodenaika, vuorokaudenaika tai sää mikä hyvänsä. Siksi visiitti niihin on aina kannattava, kokeilkaa, jos ette ole kokeneet.

Nyt päätettiin mennä erääseen vanhaan suojelumetsään Lieksassa. Oli kaunis, hieman tuulinen päivä. Tuskinpa täältä mitään ihmeellistä löytyy, mutta katsellaan ja kuunnellaan metsää, sen yksityiskohtiakin.

Muutama lintu sentään laulutuulella, kirjosieppo ja pikkusieppokin. Mutta mikäs tuo piiskutus "vii-vii-vii-vii-vii-vii…" oikein onkaan? Kiihtyy välillä, voimistuu, vaimenee hieman ja jatkuu taas. Hieman niin kuin käpytikan poikasääni, mutta ei kuitenkaan. Tikanpojan sen on pakko olla, ja kun tällaisessa biotoopissa ollaan, ei oikein muita vaihtoehtoja jää kuin pohjantikka.

Äänen lähdettä ei löydy millään. Katse kuitenkin tavoittaa kelosta reiän, joka on selvästi tikan tekemä. Kuuluuko ääni sieltä?

Piiskutus jatkuu, mutta mitään ei näy. Kunnes sitten keskikokoinen tikka lentää pesäkolon suunnasta ylitsemme syvemmälle metsään: pohjantikka, pakko olla! Kohta se tullee takaisin, jos kerran pesä on tuossa kolossa.

Ja niin pohjantikka tulee. Se on koiras, päälaki on keltainen, kun naaraalla se on musta. Tikkaisä ilmoittaa olemassaolostaan lapsilleen "gyp… gyp… gyp…". Senkin ääni kiihtyy välillä, lintu vaikuttaa olevan hieman hermona.

Montakohan poikasta pesäkolossa on? Se jää tietenkin arvoitukseksi. Otetaan muutamat kuvat pesäkolonsa vieressä odottavasta pohjantikasta, ja poistutaan paikalta.

Viime blogissa oli juttua käynnistä lapinpöllön pesällä. Se oli upea kokemus, ja hieno hetki oli tämäkin. Koskaan aiemmin pohjantikan pesä ei ollut osunut kohdalle, ja nyt se tapahtui vieläpä spontaanisti.

Niin lapinpöllö kuin pohjantikkakin tarvitsevat luonnonsuojelua pysyäkseen lajeina maailmankartalla. Niin tarvitsevat monet muutkin lajit. On äärimmäisen hienoa, että tällaisia paikkoja on vielä Suomessakin jäljellä. Juuri siksi näitä suojeltuja, vanhoja metsiä tarvitaan.

Ovat pohjantikka, lapinpöllö ja ne monet muutkin uhanalaiset tai vähälukuiset lajit sen arvoisia. Kyse on ihan yhtä tärkeästä asiasta kuin silloin, kun laitetaan pihamaalle pönttö tiaisia, kirjosieppoa tai kottaraista varten. Ja jos kotipihan kirjosieppo alkaa tuntua tavanomaiselta, kannattaa käydä katsomassa ja kuuntelemassa sen lajitoveria vanhassa, tenhoavassa metsässä.

 

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 1€ 1 kuukausi