Pohjantikan pesällä

Vanhoissa metsissä on aivan oma, tenhoava tunnelmansa. Se säilyy iäti, oli vuodenaika, vuorokaudenaika tai sää mikä hyvänsä. Siksi visiitti niihin on aina kannattava, kokeilkaa, jos ette ole kokeneet.

Nyt päätettiin mennä erääseen vanhaan suojelumetsään Lieksassa. Oli kaunis, hieman tuulinen päivä. Tuskinpa täältä mitään ihmeellistä löytyy, mutta katsellaan ja kuunnellaan metsää, sen yksityiskohtiakin.

Muutama lintu sentään laulutuulella, kirjosieppo ja pikkusieppokin. Mutta mikäs tuo piiskutus "vii-vii-vii-vii-vii-vii…" oikein onkaan? Kiihtyy välillä, voimistuu, vaimenee hieman ja jatkuu taas. Hieman niin kuin käpytikan poikasääni, mutta ei kuitenkaan. Tikanpojan sen on pakko olla, ja kun tällaisessa biotoopissa ollaan, ei oikein muita vaihtoehtoja jää kuin pohjantikka.

Äänen lähdettä ei löydy millään. Katse kuitenkin tavoittaa kelosta reiän, joka on selvästi tikan tekemä. Kuuluuko ääni sieltä?

Piiskutus jatkuu, mutta mitään ei näy. Kunnes sitten keskikokoinen tikka lentää pesäkolon suunnasta ylitsemme syvemmälle metsään: pohjantikka, pakko olla! Kohta se tullee takaisin, jos kerran pesä on tuossa kolossa.

Ja niin pohjantikka tulee. Se on koiras, päälaki on keltainen, kun naaraalla se on musta. Tikkaisä ilmoittaa olemassaolostaan lapsilleen "gyp… gyp… gyp…". Senkin ääni kiihtyy välillä, lintu vaikuttaa olevan hieman hermona.