Perjantai, 14.8.2020 
Onerva, Kanerva
Blogit

Blade Runner 2049 on kaunis elokuva ja tuopa se mieleen jopa Francis Baconin maalaukset -spoilerivaroitus

  • Olli Sorjonen

Blade Runner 2049 on poikkeuksellisen hieno elokuva. Ei se täydellinen ole, ei ehkä klassikkokaan, mutta hyvä ja poikkeuksellinen.


Mikä siitä tekee poikkeuksellisen?
Se, että valtavirran Hollywood-tuotannoksi elokuvan tempo on rauhallinen, kohtaukset pitkiä ja viipyileviä. Puhetta on paljon, mutta niin on myös hiljaisuutta.

Edeltäjänsä tavoin uusi Blade Runner pohtii, mitä ihmisyys on ja mikä tekee ihmisestä ihmisen suhteessa esimerkiksi tekoälyyn tai luontoon. Mitä on moraali?
Elokuva on pitkä, hidas ja siinä on ajatusta. Eli ei siis se tyypillinen kesän kassahitiksi tarkoitettu scifirymistely.
Blade Runner 2049 on eksistentiaalista scifiä, film noiria ja draamaa. Kuulostaa pompöösiltä, ja paikoin sitä onkin.
Esimerkiksi Jared Leton hienosti esittämän jumaluuskomplekista kärsivän yritysjohtajan vuodatukset ovat melkoista tykittelyä ja pysyvät vain rimaa hipoen uskottavina elokuvan sisäisessä maailmassa.

Suurin tyylirikko tapahtuu elokuvan loppupuolella kohtauksessa, joka haiskahti ikävästi siltä, että siinä pedattiin jo jatko-osaa elokuvalle.
Blade Runner – Replikanttien nousu elokuvateattereissa vuonna 2019?
Muutoinkin elokuva lässähtää ikävästi loppua kohden. Tuntuu, kuin ohjaaja Denis Villeneuve olisi joutunut taipumaan studioiden vaatimukseen perinteisestä Hollywood-kaavasta.
Lopulta kaikki pelkistyy banaalisti ydinperheen-käsitteeseen – lopputaistelun kautta luonnollisesti –  kun tyylikkäämpää olisi ollut vetäistä kunnolla "kuolema pelaa shakkia viimeisellä rannalla" -osastolle.
Nyt jokin yleismaailmallinen typistetään liian henkilökohtaiseksi.
Pääosin elokuva kuitenkin on väkevä. Kauniita kuvia, hyvä käsikirjoitus ja hyvät näyttelijät.

Alkuperäinen Blade Runner -scifielokuva vuodelta 1982 on vuosikymmenten aikana noussut kulttisuosikista klassikoksi.
Se on tunnelmaltaan mahtava elokuva, ei vähiten musiikkinsa ja visuaalisen tyylinsä ansioista.
Se oli elokuva, joka näytti teini-ikäiselle, että scifi voi olla myös älykästä, ei pelkkää lasermiekkojen särinää.
Blade Runner toimi minulle osaltaan porttihuumeena Stanley Kubrickin 2011: Avaruusseikkailuun ja Andrei Tarkovskin Solarikseen.
 
Onneksi uusi Blade Runner ei yritä matkia alkuperäistä, vaan luo oman maailmansa ollen kuitenkin selkeässä jatkumossa vanhaan.
Kameratyöskentelyssä on jotain samaa ja kokonaistunnelma on yhä vangitseva.
Koska ydintekijätiimi on ohjaajaa lukuun ottamatta lähes sama kuin ensimmäisessä Blade Runnerissa, on kokonaiskuva selkeä.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Viittauksia muihin elokuviin ja kirjoihin on niin ikään riittämiin. Parhaimmillaan viittaukset syventävät katsomuskokemusta, tai ainakin viitoittavat tulkintoja.
Ei ole sattumaa, että päähenkilön nimi on K.
Kuvallisia viittauksia on ainakin Stanley Kubrickin elokuviin ja Francis Baconin maalauksiin. Tai niin ainakin luulen.
Joidenkin parjaama Hans Zimmerin ja Benjamin Wallfischin musiikki toimii mielestäni hyvin, olisi ollut laiskaa kopioida Vangelista vanhasta Blade Runnerista.
Ennen kaikkea elokuvan tunnelma on loistava ja kantaa loppuun saakka, edellä mainituista tyylirikoista huolimatta.

Blade Runnerin dystopiamaailma on niin huolella rakennettu, että kerrankin 2 tunnin ja 44 minuutin mitta ei tuntunut liian pitkältä.

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 1€ 1 kuukausi