Torstai, 15.11.2018 
Janika, Janita

Minkähänlaista herkkua mahtoi urpiainen entisaikaan olla?

urpoblogiuusi

Sunnuntaina 7. tammikuuta oli mukava herätä valoon. Pitkästä aikaa taivaalla näkyi sinistä, ja aurinkokin alkoi paistaa. Yön aikana elohopea keittiön ikkunan ulkopuolella oli laskenut hieman yli nollasta 7 pakkasasteeseen.

Talvi! Viimeinkin se tuli kunnolla, eikä päivän mittaan haitannut, vaikka tuuli puhalsi kovin kylmästi. Nyt kameran kanssa pihamaalle odottamaan, josko perjantaina ensimmäisen kerran äännellyt ja lauantaina iltapäivällä ruokinnallakin nähty korea järripeippo tulisi taas.

Aamun tunteina järriä ei näkynyt, mutta muuten lintuja oli ruokinnoilla, koivuissa ja omenapuissa paljon. Kolmisenkymmentä keltasirkkua, kymmenkunta punatulkkua, parikymmentä urpiaista, ainakin yksi päivänselvä tundraurpiainen, mustarastas, käpytikka, muutama viherpeippo, tutusti talitiaisia ja sinitiaisia.

Puolenpäivän aikaan katua pitkin käveli tuntematon mies kiikarit kaulassa. Hänen kohdalleen piti kaupasta autolla tullessa pysähtyä. Hän kysyi, olisiko mahdollista käydä kurkistamassa ruokinnan vieraita. Tottahan toki se kävi. Kauppakassia sisälle kantaessa oli puhetta, että jos järripeippo näkyy, siitä tullaan heti kertomaan. Eikä mennyt minuuttiakaan, kun vieras tuli ilmoittamaan, että tuossa se nyt on puussa naapurin puolella. Mutta eipä ollut enää.

Mies sanoi nimensä ja kertoi laittavansa omia havaintojaan aina joskus Tiira-lintuhavaintopalveluun, josta hän oli tiedon tästä järripeiposta saanutkin.

Noin tunnin kuluttua järripeippo näkyi sisälle olohuoneeseen maassa yhden ruokinnan alla. Se ja keltasirkut kuitenkin pelästyivät, kun ulko-ovi aukesi. Sama toistui uudestaan ehkä puolen tunnin päästä.

Hankala tapaus, mutta eiköhän järrin kuvaaminen vielä ainakin jotenkin onnistu, jos ja toivottavasti kun tämä pohjoinen ryystäjä (linnun laulu kuulostaa sellaiselta) jatkaa puutarhassa oleiluaan.

Jotain hupsua kameran muistikorttiin tänäänkin tarttui. Urpiaiset laskeutuivat koivujen norkoilta välillä maahan nokkimaan auringonkukansiemeniä. Tundraurpiainen ei tällä kertaa kameran etsimeen osunut, mutta kaunis on tuo "tavallinenkin" urpiainen. Mukavaa, että niitä on taas vaihteeksi tänä talvena.

Antero Järvisen "romanttisessa tietokirjassa suomalaisesta lintuperinteestä" Linnut liitävi sanoja urpiainenkin mainitaan joitakin kertoja. Pohjoisessa Suomessa lintua on ainakin ennen sanottu varpuseksi, joksi yleensä kutsutaan tietysti aivan toista lintulajia.

Aikaisemmin Suomessakin pyydettiin pikkulintuja syötäväksi. Urpiainen oli Järvisen teoksen mukaan tavallisimpia saalislajeja tiaisten, keltasirkkujen, punatulkkujen ja pulmusten ohella. Ja lintuja pyydystettiin nimenomaan talvella.

Pikkulintuja, ja arvatenkin myös urpiaisia, otettiin kiinni muun muassa jouhilaudalla. Laudankappaleeseen sidottiin hevosen jouhista kaksin kerroin punottuja silmukoita. Sitten lautanen pantiin lumeen niin, että ainoastaan jouhet näkyivät. Päälle pantiin syötiksi heinänsiemeniä ja talia. Linnut sitten sotkeutuivat jouhiin ja jäivät kiinni, kertoo Järvinen.

Hieman toisenlaista lintujen "talviruokintaa" siis kuin nykyisin. Onneksi noin ei enää täällä tehdä, vielä kun mokoma puuhailu saataisiin hävitettyä Maltalta, Espanjasta, Italiasta, Kreikasta, Turkista, Libanonista ja missä kaikkialla pikku- ja kaikkia muitakin lintuja yhä surutta tapetaan liimatikuilla, pyssyillä ja vaikka millä.

Joka vuosi noita lintuja tuhotaan varmaankin miljoonia. Ja sitten mässäillään mustapääkertun rintafileellä. Ei viitsi edes pohtia, kuinka paljon syömistä yhdessä urpiaisessa mahtaisi olla.