Tiistai, 13.11.2018 
Ano, Kristian

Pyrstötiaisia on taivaassakin

Rakas äiti. Lepää rauhassa ja hyvin, olet sen ansainnut. Itken ja minulla on sinua ikävä. Poistuit luotamme viime yönä hieman ennen puolta kahta, juuri kun olit täyttämässä 81. Nyt olisi syntymäpäiväsi, tai ei sittenkään, olithan syntynyt karkauspäivänä 29.2. 1932 Äyräpäässä Karjalan kannaksella. Viime vuosi oli karkausvuosi, ja silloin me vietimme ihanat 80-vuotisjuhlasi. Katson nyt ulos ikkunasta, josta sinä aina pihan lintuja seurasit. Tänään on ollut kaunis ja lämmin päivä, ja kymmenet tilhet ovat syöneet puihin jääneitä omenoita. Laitoin juuri äsken ensimmäisen kerran tänä talvena auringonkukansiemeniä, pähkinöitä ja kauraa ikkunan eteen katoksen ylle, niin kuin ennenkin tehtiin, ja heti tuli kuusitiainen hakemaan makupalan. Varpushaukkakoiras aiheutti paniikin ruokinnalla, mutta ei se saalista saanut. Kaikki on täällä ihan hyvin, äiti. Muistan, kun kaksi vuotta sitten näit tästä ikkunasta pyrstötiaisen. Olin kovin iloinen havainnostasi. Muistan, kun yli 30 vuotta sitten katsoimme yhdessä naapurin koivunoksalla istunutta varpuspöllöä. Pähkinänakkeli kävi hakemassa antamiasi maapähkinöitä, ja kyllä me kuusitiainen silloinkin omalta pihalta "bongattiin". Muistan, kun 80-luvun alussa minun oli ihan pakko päästä Juuan Halivaaraan bongaamaan Pohjois-Karjalan ensimmäistä sinipyrstöä. Sinä veit minut sinne, muistathan. Sinipyrstö lauloi kauniisti kuusen latvassa. Sen näkivät ja kuulivat myös entinen työtoverisi Matti Kapanen ja bussilastillinen englantilaisia lintuharrastajia. Ikimuistoista, kuten sekin, kun veit minut, Parviaisen Arin, Vähätalon Anssin ja Tuomiston Eskon (olimme niin nuoria, ettei kellään ollut ajokorttia) eräänä toukokuun aamuna ennen auringonnousua Outokummun Sysmäjärvelle. Me näimme luhtahuitin ruovikossa, se oli ihmeellistä, enkä ole sitä lajia koskaan sen jälkeen nähnytkään.

Ihan varhaisin yhteinen lintumuistomme minulle ovat Louhiojan "räntälinnut" eli pulmuset. Kohta ne taas tulevat. Kiitos äiti. On niin paljon muutakin hyvää muisteltavaa, eikä oikeastaan mitään pahaa. Äiti, minä tiedän, että sinä olet päässyt taivaaseen, ja että sielläkin on pyrstötiaisia.

Tissit polvissa -tekosyy sai jäädä

Vuosi sitten lenkillä totesin, ettei juokseminen tai hölkkääminen ole minua varten, koska polveni eivät kestä massaani, tissini venyisivät polviini saakka eikä kuntoni riitä. Lenkkikaverini vakuuttelivat, ettei moinen ole heidänkään juttunsa - kunnes toisen kanssa alettiin syksyllä vaihvihkaa puhua, että jospa joskus kokeilisi. Ostimme molemmat juoksuun sopivat nastalenkkarit, ihan kaiken varalta. Kaveri aloitti syystalvella, minä vuodenvaihteen jälkeen. Kynnys kokeilla omaa hölkkäysjaksamistaan oli kova, vaikka kaverini kokemukset olivat kannustavia. Olen juossut lenkkejä viimeksi lukiossa, yli 15 vuotta sitten. Suunnittelin monta kertaa, että nyt  kipaisen ja lopetan heti, kun ahdistaa, mutta ei. Tein sitten uudenvuodenlupauksen, ja sanoin koiralle eräällä lenkillä: "Hölkkä!" Termi on sille tuttu koiranäyttelyistä, joten sitten mentiin. Vauhti oli tietenkin aivan liian kova, mutta se oli hauskaa meistä molemmista. Olen nyt hölkkäillyt ja välillä juossutkin osan lenkeistä koirani kanssa, ja olo on kotiinpäästyä huikean mahtava. Nyt ymmärrän, miksi jotkut jatkuvasti ylistävät juoksemisen ihanuutta. Hölkkäpätkät ovat vähitellen pidentyneet, eikä se ole ollut yhtään niin kamalaa kuin kuvittelin. Välillä meno on tahmeaa, hengitysrytmi sotkeentuu ja pohkeet painavat tonnin, mutta siitä se useimmiten helpottaa. Pari kertaa olemme hölkänneet osan lenkistä yhdessä kaverini kanssa, ja se vasta mahtavaa onkin! Vauhti kestää yhdessä paremmin aloittelijalle sopivalle tasolla, ja on mukava, kun samalla jaksaa vähän höpötelläkin. Ehkä joskus koko lenkki menee hölkäten, kunhan kunto ja tekniikka kohentuvat. Entä polvet? Ne eivät ole oireilleet, vaikka ylipainoa on eivätkä asennot liene aina oikeaoppisia. Tissitkään eivät ole venyneet polviin - eivät ne sinne asti yltäisikään, ja olen tietenkin käyttänyt kunnollisia urheiluliivejä. Kuitenkin uusien, hyvien ja erityisesti juoksuun sopivien urheilurintaliivien löytäminen on ollut yllättävän työlästä. Nyt ymmärrän, miksi naisenlehdissä on vähän väliä juttua aiheesta. Löysin onneksi nettikaupasta huippuliivit kohtuuhintaan. Nyt toivotaan, että kokokin sattuu vihdoin kohdilleen ja pääsen testaamaan niitä lenkille. Kun aurinkokin jo lämmittää, niin mikään ei ole mahtavampaa kuin pitkä lenkki töiden jälkeen ystävän kera!

Ed p

Lintutiedotus-palvelu on äärimmäisen tärkeä bongareille. Tekstiviestillä tieto mielenkiintoisesta havainnosta tavoittaa kerralla parhaimmillaan jopa tuhatkunta harrastajaa ympäri Suomen. Tieto tulee liki reaaliaikaisesti havaintopaikalta, jos havainnoitsija on toiminut kuten pitää. Joskus on käynyt niin, että puhelin on jäänyt bongarilta kotiin, ja tiedonsaanti sen vuoksi viivästyy. Oma lukunsa ovat sitten tapaukset, joissa epäröinnin jälkeen laitetaan viesti "todennäköisestä" harvinaisuudesta vuorokausi epämääräiseltä kuulostavan havainnon jälkeen. Systeemi on vekkuli ja samalla herkkä, mutta niin ovat bongaritkin. Auta armias, jos joku vähänkin sählää Lintutiedotuksessa... sapiskaa tulee heti johtoportaalta. Tekstiviestiin mahtuu tunnetusti maksimissaan 160 merkkiä, mikä aiheuttaa omat hankaluutensa Lintutiedotukseen. Kun viestiin pitäisi sisällyttää mahdollisimman paljon informaatiota juuri tehdystä havainnosta, jopa ajo-ohjeet paikalle ja sen sellaista, niin lyhenteitä pitää käyttää. Lyhenne "kn vas" esimerkiksi tarkoittaa ajo-ohjeessa "käänny vasemmalle". Ja niin edelleen. Ehkä yleisin viesteissä käytetty lyhenne on "ed p". Sitä käytetään päivitysviesteissä, kun halutaan ilmoittaa, että lintu on "edelleen paikalla". Viesti on monesti paikalle tulossa oleville bongareille erittäin tärkeä ja ennen kaikkea rauhoittava, varsinkin, jos takana on 600 kilometriä autolla ajamista ja matkaa bongauspaikalle enää viisi kilometriä... Vaan eikös käynytkin niin, että joku meistä jo suivaantui alati toistetusta "ed p" -ilmoituksesta. Mitä turhia noita laittelemaan, kun tilanne ei ole edellisestä viestistä muuttunut? Ok, turha niitä on vartin välein maailmalle lähettää, mutta kyllä päivitysviesti usein on tarpeen vähintään muutaman tunnin välein, varsinkin niille, jotka ovat tulossa paikalle toiselta puolelta Suomea. Noljakan mustakaularastas on ollut "ed p" jo yli kaksi viikkoa, tosin paikka on vaihtunut Nuotanperältä Linköpinginkadulle, jossa lintu on viihtynyt nyt jo reilun viikon. Viimeksi tällainen "ed p" -viesti laitettiin linnusta eilen maanantaina. Saa niitä laittaa jatkossakin, vaikka joku etelän bongari turhaantuisikin. Toisin kuin Nuotanperältä, Linköpinginkadulta mustakaularastas on ollut ainakin ajoittain hankalampi löytää. Lintu ei kökötä joka kerta samassa aroniapuskassa, vaan saattaa piileskellä aronioiden alla olevissa lumionkaloissa. Joskus se lentää läheisten koivujen latvoihin jostain kauempaa. Ja niin poispäin. Mutta ed p se silti on. Jossain vaiheessa se ei sitä enää ole, ja silloin on hyvä tiedottaa, ettei lintua ole enää näkynyt. Negatiivinen päivitys voi olla yhtä tärkeä kuin positiivinenkin.

 

Turkinkyyhkyjä ja muita terveisiä etelästä

Helmikuun pari ensimmäistä viikkoa tuli vietettyä liki etelärannikolla Salossa. Muuttolinnuista haaveissa oli nähdä ainakin jo uuttukyyhkyjä, mutta eipä niitäkään vielä vaan osunut kohdalle. Kevätmuutto ei kaiken kaikkiaan ole päässyt vielä alkamaan eteläisimmässäkään Suomessa, mutta aivan lähiaikoina se käynnistyy. Perinteisesti kevään avauksena on pidetty on ensimmäisiä Hangossa nähtäviä haahkoja. Pohjois-Karjalassa vastaavanlaisia kevään tuojia ovat Kontiosuon jätekeskukselle saapuvat harmaalokit. Lintumaailma on kuitenkin talvellakin kovin erilainen eri puolilla Suomea. Salossa ja ympäristössä havaintolistalle kertyi tällä kertaa muun muassa talvehtivat hiirihaukka ja piekana, hiiripöllö (sellainen talvehtii yhä myös esimerkiksi Joensuun Pilkonniityllä), runsaasti järripeippoja, useita peippoja ja niin edelleen. Urpiaisia oli tuolla suunnalla paljon aivan kuten on meillä Pohjois-Karjalassakin. Viiksitimaleita yritettiin löytää Paimionlahdelta, mutta tällä kertaa iso parvi oli seikkailemassa jossain muualla. Nokkavarpusia yritettiin bongata Kaukvuorelta monta kertaa, mutta koskaan ne eivät sattuneet samaan aikaan paikalle. Salo on nykyisin myös turkinkyyhkyjen kotikaupunki, hieman samaan tapaan kuin Pohjois-Pohjanmaan Liminka on ollut jo vuosikymmeniä. Salossa turkinkyyhkyjä on talvehtinut sekä Enolan että Rappulan kaupunginosissa, ensin mainitussa on aivan viime päivien aikana nähty jopa parikymmentä yksilöä. Osa linnuista soidintaa hieman pöllömäisesti huhuillen "ku-kuu-ku", ja onpa jo kerrottu yhden naaraan hautovan pesällä. Pohjois-Karjalassa turkinkyyhky on harvinaisuus, mutta lähes joka vuosi yksittäisiä lintuja nähdään täälläkin. Useampi vuosi sitten yksi turkinkyyhky talvehti pihapiirissä Värtsilässä. Lunta Varsinais-Suomen pelloilla oli vähän, selvästi vähemmän kuin täällä. Ei menee enää kauan, kun ensimmäiset kiuruparvet ilmestyvät niille ruokailemaan. Ja vähitellen kevät vyöryy näillekin leveysasteille.

 

Mustakaularastas toi valoa maakunnan pimeyteen

Valon määrä on lisääntynyt lyhyessä ajassa huimasti: päivän pituus Joensuussa on tänään torstaina 14.2. (hyvää ystävänpäivää!) jo 8 tuntia 47 minuuttia, kun se alle kaksi kuukautta sitten joulun alla oli lähes neljä tuntia lyhyempi. Muutos on sitä nopeampi, mitä pohjoisempana ollaan. Kevätpäiväntasaukseen ei ole enää kuin reilu kuukausi, ja pääsiäistäkin vietetään tänä vuonna jo maaliskuun puolella. Ja silloinhan on jo kevät! Valoisuuden myötä myös täällä talvehtivat linnut ovat alkaneet laulaa, tikat rummuttaa ja pöllöt soidintaa. Viikonloppuna omiin korviin kantautuivat lehtopöllön ja huuhkajan soidinäänet, tosin Varsinais-Suomessa, jossa valoa on vielä nyt enemmän kuin täällä Pohjois-Karjalassa. Juuri nyt tuossa ikkunan takana laulaa punainen pikkukäpylintukoiras seurassaan vihreänvärinen naaras. Lintuharvinaisuukset ovat olleet vähissä, kuten yleensäkin talvisin. Tammikuun alussa bloggaajankin Utön saarella näkemä isohaarahaukka on ilmeisesti talvehtinut Ahvenanmaalla, sillä lajista on tehty helmikuun aikana noilla seuduilla jo kolme havaintoa, viimeksi eilen keskiviikkona. Viime viikon alussa Etelä-Karjalan Joutsenosta löydettiin isosta keltasirkkuparvesta harmaasirkku, joka lienee vieläkin paikalla. Mustakaularastas on puolestaan viettänyt talveaan Espoossa. Viime sunnuntaina mustakaularastas löydettiin kuitenkin myös Joensuun Noljakasta Harri Kontkasen toimesta. Lintu oli paikalla ainakin vielä eilen keskiviikkona, jolloin oheinen kuvantapainen siitä tuli otettua. Kovasti räkättirastaan näköinen, eikö totta, mutta sittenkin erilainen: rinta on pääväriltään musta, eikä siinä ole lainkaan keltaista, kuten räksällä. Mustakaularastas on vähään aikaan ensimmäinen suurharvinaisuus Pohjois-Karjalassa, mikä piristikin kummasti maakunnan harrastajien mielialoja. Toki talvi on ollut monella tapaa muutenkin linnustollisesti mielenkiintoinen, mutta kyllä nämä eksoottiset vieraat aina tuovat oman mausteensa harmaaseen arkeen. Mustakaularastas on tavattu Suomessa noin 50 kertaa. Noljakan tuore havainto on Pohjois-Karjalan kolmas: 1970-luvulla löydettiin syksyllä Joensuusta kuollut naaras, ja nuori koiras vietti talven 2004/05 Liperin Viinijärvellä. Mustakaularastaan lähisukulainen punakaularastas erotettiin äskettäin omaksi lajikseen. Sitä ei ole vielä Suomessa havaittu. Joskus joku löytää ensimmäisen...

Ei ole kahta samanlaista urpiaista

Urpiainen on ilman muuta yksi tämän talven linnuista. Se nähtiin tammikuun lopun Pihabongauksessakin, jossa urpiainen nousi runsaimmaksi lajiksi ohi perinteisten talitiaisen ja keltasirkun.

Pohjoisen urpiaisia on riittänyt lähes joka pihaan ja puutarhaan aivan eteläisimmässäkin Suomessa näihin päiviin asti. Pikkuhiljaa niiden kevätmuutto kuitenkin käynnistyy, ja pienet söpöläiset lähtevät taas kohti pohjoisia ja koillisia pesimäalueitaan.

Jatka lukemista

Läskitaistossa lenkkaritkin lentävät

Paluu uuteen elämään - viime syksynä alkaneeseen laihdutustaistoon - alkoi nihkeästi vuoden vaihteen jälkeen. Lenkille on kiva lähteä, mutta ruokavalion ruuvaus aikaan ennen joulua on yllättävän tahmeaa - miten tiukassa onkaan kiintymys suklaaseen, juustoihin ja muihin pikkuherkkuihin, kun niitä on napostellut pari viikkoa huolettomammin. Onneksi on kohtalotovereita, joiden kanssa puhuminen keventää mieltä tässäkin asiassa. Kropan kevennystä on taas vuoden alusta yritetty edistää lenkkien lisäksi ryhmäliikuntatunneilla. Pari viikkoa sitten olin elämäni toisen kerran spinningissä. Saavuin saliin vähän myöhässä, joten pyörän säädöt jäivät vähiin. Kesken kunnon spurtin toinen jalkani irtosi polkimen pidikkeestä. Koska en tiennyt hätäjarrusta - tai mikä lie punainen vipu se onkaan - yritin pysäyttää vinhasti rullaavat polkimet jalalla. Siitä seurasi se, että kenkäni lensi jalastani hienossa kaaressa. Pääsin lopulta takaisin vauhtiin molemmat kengät jalassa. Koska hain huippusykettäni uudella sykemittarillani, olin ihan hapoilla jo 20 minuutin kuluttua. Seuraavaksi lensi juomapullon korkki, sillä niskajumitus ja huohotus söivät käsieni hienomotooriset taidot kerralla. Kannustava aloitus. Tunnin päätyttyä olin varma, ettei kyseessä ole minun harrastukseni, mutta viikon päästä siellä taas pönötin. Ihan putkeen ei mennyt vieläkään, sillä ohjaustanko lähti vähän väliä liikkeelle säädöistään, mutta tuo lisäjännitys toi vain lisätreeniä vatsiksille, jotka lymyävät pehmeän mutta pienentyneen elintasokerroksen alla. Tällä viikolla aion paikalle niin hyvissä ajoin, että voi ehkä kerrakin keskittyä itse treeniin. Tänä talvena on saanut nauttia huippuhyvistä ulkoilusäistä, minkä takia ryhmäliikuntatunnit ovat jääneet vähälle, sillä lähden toimistopäivän jälkeen mieluummin ulos kuin sisälle hikoilemaan. Peruskävelylenkillä ei pala kaloreita yhtä paljon kuin vaikkapa kiertoharjoittelussa tai spinningissä, mutta ei elämä voi olla pelkkää kaloreiden laskemista, vaikka kiloja onkin vielä karistettavana ihan tarpeeksi. Kaltaisestani nautiskelijaluonteesta ei kai voi koskaan tulla supertiukkista minkään suhteen, ja hyvä niin.  

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Mikä lie tammikuussa vikana, mutta nyt meinasi jälleen lipsahtaa viime vuoden tapaan pari tasokasta kuvataidenäyttelyä ohi silmien.

Taidekeskus Ahjossa on vielä huomenna sunnuntaina (27.1) esillä Pohjois-Karjalan ammattiopiston vuoden 2010 audiovisuaalisen viestinnän vuosikurssin valokuvista koostuva lopputyönäyttely Todennäköisesti, ehkä.

Jatka lukemista

Pihabongaus: putoaako sinitiainen kolmannelta sijalta?

Tänä viikonloppuna on taas aika Pihabongauksen, joka järjestetään Suomessa nyt jo kahdeksannen kerran. Osallistuminen on vaivatonta ja hauskaa: riittää, kun seuraat kotipihasi tai vastaavanlaisen paikan lintuja vapaavalintaisen tunnin ajan lauantaina 26.1. tai sunnuntaina 27.1. Pane ylös, montako lajia  ja kuinka monta yksilöä kutakin näit (tai kuulit). Jotta samoja lintuja ei tulisi laskettua useaan kertaan, ilmoita yksilömääräksi suurin yhtä aikaa kutakin lajia näkyvillä oleva määrä. Ilmoita havaintosi ensi perjantaihin 1.2. mennessä osoitteeseen www.pihabongaus.fi, josta löydät myös postiosoitteen (havainnot voi ilmoittaa postikortillakin) sekä Pihabongauksen tarkat ohjeet. Tarkan yksilömäärän ilmoittaminen joistakin alati paikkaa vaihtavista linnuista voi olla hankalaa, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Jos esimerkiksi sinitiaisia tai urpiaisia vaikuttaisi pyörivän lintulaudalla ja sen läheisissä puissa yhteensä enemmän kuin kuin kymmenen, mutta varmasti alle 20, luonteva ilmoitettava yksilömäärä on 15. Aina tietysti parempi, jos tarkan yksilömäärän pystyy laskemaan. Pihabongaus antaa hyvän kuvan koko Suomen talvilinnuston tilasta juuri nyt. Jos veikata saa, viherpeipot ovat viime talvien tapaan jälleen vähissä, keltasirkut ovat keskittyneet suuriin parviin maaseudulla eivätkä ole tulleet kaupunkeihin, urpiaisia nähdään paljon ja mustarastaistakin tehdään tavallista enemmän havaintoja. Mutta nuo ovat vain ennakkoarvioita: lähemmäksi totuutta päästään viikonlopun aikana. Vuosi sitten Pihabongaukseen otti koko maassa osaa 15 000 havainnoitsijaa 10 000:lla pihalla, ja samaan ylletään varmasti nytkin. Viime talven Pihabongauksen runsaslukuisimmat lajit Pohjois-Karjalassa olivat tässä järjestyksessä (suluissa kokonaisyksilömäärä): talitiainen (4 468), keltasirkku (3 480), sinitiainen (2 059), viherpeippo (1 529), pikkuvarpunen (1 231), varis (1 030), hömötiainen (919), harakka (764), punatulkku (744) ja närhi (616). Maakunnan 463 mukana olleella pihalla havaittiin vuosi sitten 50 lajia. Eiköhän panna paremmaksi.

 

Koskikaran päätä ei palella

Koskikara kuuluu niihin harvoihin lintulajeihin, jotka tulevat pohjoisesta talvehtimaan näille leveysasteille. Muuttomatka ei välttämättä ole montakaan sataa kilometriä, mutta suoritettava se on silti: pohjoisen purot jäätyvät, eivätkä karat pääse Lapissa sukeltamaan itselleen ravintoa. Pohjois-Karjalassakin osa vuolaista puroista ja pikkujoista jäätyy joka talvi. Osa taas on sellaisia, että ne pysyvät osittain auki kovillakin pakkasilla, ja se riittää koskikaroille hyvin. Hyvillä sulilla, kuten esimerkiksi Enon Sirkanpurossa, koskikaroja voi olla lyhyellä pätkällä jopa neljä, viisi yksilöä. Liperin Siikakoskellakin koskikaran tapaa liki takuuvarmasti. Koskikara on tuttu, joskaan ei jokatalvinen vieras aivan Joensuun ydinkeskustassa. Onpa karan nähty hakevan ravintoa jopa Karsikon Neste-huoltoaseman viereisestä ojastakin. Säiden mukaan karojen on siirryttävä sinne, missä sulan puron pohjasta löytyy koskikorennon toukkia. Joskus kara on osunut kiikareihin esimerkiksi Ahvenisen ja Haapalahden silloilla, vaikka yleensä ne eivät näillä sulilla talvehdikaan. Ja on sellainen tullut nähtyä seikkailemassa Kontiolahden Häikänniemen laiturillakin joskus loppusyksystä, vielä, kun Höytiäinen on aivan jäistä vapaa. Valon lisääntyessä ja kevään edetessä koskikarat saattavat innostua aurinkoisina päivinä laulamaan talvehtimispaikoillaankin. Karan laulu on äärimmäisen hienoa kuultavaa: linnun ääni ei ole kova, mutta lumoavan kauniisti ja vaihtelevasti lintu visertelee kilpaa puronsolinan kanssa. Kutsuääni on terävä sirahdus "psritt", joka erottuu hyvin ympäristön muista äänistä, vaikka koski kuinka pauhaisi taustalla. Koskikaroja talvehtii tälläkin hetkellä maakunnan alueella kaikkiaan varmasti ainakin joitakin kymmeniä yksilöitä. Huhtikuun koittaessa karat lähtevät kevätmuuttomatkalle kohti pohjoista ja pesimäpuuhia. Puroretkelle kannattaa siis lähteä viimeistään sitten, kun kevätaurinko jo selvästi lämmittää. Koskikaran laulu hivelee korvia, ja on noiden todella karaistuneiden lintujen touhuja hauska muutenkin seurata.