Tiistai, 25.9.2018 
Kullervo

Juuan susi ei ilotulitusta tarvitse

Tätä kirjoitettaessa se taas alkoi, tai oikeastaan jo hieman aiemmin. Uuttavuotta juhlitaan, ja ainakin tällä hetkellä se pelkästään kuuluu, ei näy. Juuri äsken Jänönpuistossa yöpymässä ollut kesykyyhky nousi siivilleen ja lähti lentämään kohti keskikaupunkia. Hetken päästä taivaalta kuului ison naakkaparven ääntelyä. Kuten hyvin tiedetään, linnut ja muut eläimet pelkäävät ilotulituksia. Mieleen muistui heti Kolilla jokunen vuosi sitten talvehtinut merikotka, joka pauketta säikähdettyään lensi sähköjohtoihin ja kuoli. Mahtaa olla piharuokinnalla käynyt kuusitiainenkin ihmeissään, missä yöpyneekin. Toivottavasti pauketta on vähemmän Enon Uramossa, jossa kuvan kuusitiaista eilen ihasteltiin. Erityisemmin eivät linnut piittaa ihmisten touhuista, mutta se on tiedossa, että ilotulitukset aiheuttavat paniikkia niissä niin kuin monissa eläimissäkin, kuten kissoissa, kaneissa ja koirissa. Vaan mitäpä tuosta, sanoo varmaan moni. Mitäkö tuosta? Itseni on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät kohtele eläimiä ja luontoa ylipäätään niin kuin lähimmäisiään ja, tämä on tärkeää, muita ihmisiä, lajitovereitaan. Laji kuin laji, elämisen oikeus täytyy olla. Kuten sillä onnettomalla Juuan sudella, jonka jahti on näillä tunneilla päättymäisillään.  Metsästäjien tekemänä haavakkona sen pitäisi kuolla mahdollisimman nopeasti. Juuan metsästäjät, älkää silti järjestäkö ilotulitusta (epäonnistuneen?) jahtinne kunniaksi.

Kettusirkun sijasta on tänä jouluna tyytyminen tilhiin

No johan pitää olla! Torstaina 20.12. aamupäivällä kännykkään napsahti pitkästä aikaa tekstiviesti, joka alkoi sanalla: UUSI. UUSI tarkoittaa tässä tapauksessa Suomelle uutta lintulajia, jonka nimeä ei löydy Bongariliiton Lintutiedotuksen asetuksista, koska lajia ei ole koskaan Suomessa havaittu.

Ilmoitus UUSI merkitsee sitä, että nyt on. Tällä kertaa kyseessä oli kettusirkku (tiet. Passerella iliaca). Ei voi olla totta!

Jatka lukemista

Joulusiivouksen ällötykset top 3

On taas se aika vuodesta, kun joulusiivous painaa päälle vääjäämättä. Martatkin neuvovat, ettei koko taloa tarvitse puunata juuri jouluksi vaan hommia voi jakaa pitkin vuotta. Ei voi. Olen oppinut siihen, että juuri jouluksi ja juhannukseksi on pestävä, silitettävä, pyyhittävä ja järjesteltävä joka paikka. Joka vuosi kuvittelen, että tänä vuonna rytmitän hommat toisin, mutta aina käy näin. Jouluviikolla revin hiuksia päästäni, kun tekemistä on niin paljon ja aikaa vähän - siivouksen ohessa pitäisi leipoa, pakata lahjoja kauniisti, tehdä vielä pari korttia ja tietenkin fiilistellä ja nauttia joulun tunnelmasta. Fiilistely jää vähiin saunaa kuuratessa. Joulun sijaan fiilistelen luokittelemalla ikäviä kotitöitä ällöysjärjestykseen.

Tämän vuoden kärkikolmikko on tässä: 1. Kylpyhuoneen lattiakaivon puhdistus. Sinällään nopea homma ja vastikään tehty, mutta sitä ei pääse pakoon edes jouluksi. Ritilä on koirien pesun ja trimmauksen jäljiltä täynnä karvaa, vaikka kuinka jälkensä on koettanut siivota. Perheessämme kuluu sampoota varmaan litra kuukaudessa, joten cocktail on valmis. Yök. 2. Saunan pesu. Saunan pesu on joskus ollut mielestäni terapeuttista, mutta tänä vuonna ei siltä tunnu. Pienessä saunassa harjan kanssa huhkiessa saa itsensäkin pesuainelitkuihin päästä varpaisiin ja viimeistään huuhteluvaiheessa likomäräksi. Usein talon muun siivous on niin pahasti kesken, ettei suihkuun pääse kuin parin tunnin päästä. 3. Elokuvien ja kirjojen imurointi ja lajittelu hyllyihin. Dvd-hylly on kaaoksen vallassa ja kotelot pölyssä. Kaaos johtuu siitä, että tila on lopussa, pöly taasen siitä, että avohyllyt, villamatot ja pari koiraa muodostavat jotenkin yhdessä jatkuvasti pölyä. Kirjahyllytila on loppunut jo joskus keväällä, ja pinoja on odottamassa parempaa säilytyspaikkaa pitkin kirjastohuoneen tasoja. Mälsiä hommia riittää, mutta kolmikkoa vastaan aseet on nyt valmiina. Tarvitsen vain a) tarpeeksi kumihanskoja, b) apulaisen ja c) uuden kirjahyllyn ja dvd-hyllyn. Kohdat a) ja b) hoituvat melko helposti. Viimeisen kohdan voin uuden vuoden lupauksena yrittää hoitaa heti ensi vuonna. Tosin niin taisin luvata viimekin vuonna. Ja jos joku ihmettelee, miksi kidutan itseäni kaikella turhalla säätämisellä, kun yhtä hyvin voisi istua pyhät kynttilänvalossa, niin vastaus on tämä: raatamisen jälkeen joulun herkut ja loma vasta ansaitulta tuntuvatkin. Hyvää ja stressitöntä jouluviikkoa!  

Mustarastaan tyly loppu

Piharuokinnalla on riittänyt alkutalvesta vipinää. Lajeja sillä on käynyt jo viitisentoista, ehkä yllättävimpänä marraskuun lopussa lumisella Otsolan nurmella tepastellut fasaani. Runsaiden tali- ja sinitiaisten joukossa on ollut ainakin yksi hömö- ja yksi kuusitiainen.

Punatulkkuja on vieraillut ilahduttavan paljon, sen sijaan keltasirkkuja ei vielä ensimmäistäkään. Syy on yksinkertainen: kauraa ei ole ollut vielä tarjolla, mutta viimeistään joulusta alkaen on, joten eivätköhän sirkutkin pihalle kohta ilmesty.

Jatka lukemista

Ilosaaressa taas luonnonihmeitä

Ilosaari tarjoaa joensuulaisille silloin tällöin todellisia luontoelämyksiä, varsinkin talvisaikaan. Moni muistaa vieläkin 2000-luvun alussa sulassa kanavassa lutranneet saukot. Niiden vesileikkejä kerääntyi kovillakin pakkasilla ihailemaan kerralla jopa kymmeniä ihmisiä.

Monena talvena koskikara tai pari saapuu pohjoisesta ruuanhankintaan Pielisjokeen juuri Ilosaaren kohdalla. Karat hakevat ravintoa kylmän veden pohjasta sukeltamalla, välillä ne uivat pinnassa, kunnes pompahtavat jäänreunalle. Koskikara on niitä harvoja lintuja, joille Pohjois-Karjala on vain talvehtimisalue. Huhtikuussa karat muuttavat takaisin Lappiin ja muualle pohjoiseen pesimään.

Jatka lukemista

Sukista aarteisiin

Viimeisen parin kuukauden aikana olen lukenut ja selannut aikamoisen pinon käsityö-, sisustus- ja joulukirjoja. Osasta kirjoitin jo paperilehden välissä tulleeseen Joulu-liitteeseemme, mutta muutama jäi vielä tänne blogiinkin ruodittavaksi. Sinkkuelämää-sarjassakin nähdyn Yasmena-laukun suunnittelijan, Emily Blumenthalin Käsilaukkukirja (Moreeni, 2012) kertoo kaiken olennaisen käsilaukkujen tekemisestä. Kaikki kirjan mallit on tehty samasta valkoisesta kankaasta, joka helpottaa laukkujen muotoon ja yksityiskohtiin keskittymistä. Kirjan ohjeilla valmistuu 15 erilaista laukkua salkusta kehyslaukkuun. Kirja sopii taitavalle ompelijalle tai käsityöihmiselle, jolla on keskittymiskykyä ja jota eivät haasteet pelota. Minä jouduin kirjan selattuani jälleen kerran hyväksymään sen faktan, että kauppakassia kummoisempaa ei hermoillani kannata yrittää. Mutta jos intoa ja taitoa on, niin itsekin saa näköjään tehtyä todella hienoja laukkuja! Iki-ihanat käsityöaarteet (WSOY, 2012) on käsityönopettajien ja alan moniammattilaisten, Anne Sneckin ja Raija Sairasen kirja. Siinä on yli 50 klassista ohjetta, jotka on jaoteltu tekovälineiden mukaan: ommeltavat, virkattavat, neulottavat ja kudottavat työt. Kirjassa on muun muassa kierretoimikasmaton, ryijytyynyn, pitsineulesukkien, koukuttavien kintaiden ja lakanapitsien ohjeet. Mahtavaa on se, että osa malleista on kierrätysmateriaaleista ja joka osiossa on yksi tuunattava työ. Kirja on moderni pala kansallista käsityöperinnettä ja ehdoton valinta pukinkonttiin kässäihmiselle. Paljon valokuvaava ilahtunee Mirja Ekosen ja Marjo Koivumäen Askartele, ompele ja sisusta valokuvista -kirjasta (WSOY, 2012). Aiheeseen liittyviä blogeja seuranneille kirjassa ei kovin paljon uutta ole, mutta se kokoaa ideat yksiin kansiin. Kirjan ohjeissa valokuvia tulostetaan kankaille, laminoidaan, väritetään ja ommellaan. Niistä tehdään tauluja, laukkuja, valaisimia, tyynyjä, paikkalappuja, kutistemuovikoruja ja vaikka mitä. Kirja sopii etenkin skräppääjähenkiselle käsityöihmiselle. Suuri sukkakirja (WSOY, 2012) sai minut kiljumaan riemusta - aluksi. Kannessakin sanotaan, että se on ainoa sukkakirja, jonka todella tarvitsen, ja vieläpä 75 ohjetta. Jee! Kirja on käännöskirja, sen tekijä on amerikkalainen Kathleen Taylor, ja se varmasti toimii niille, jotka ovat ikänsä sukkia neuloneet, sillä kirjassa on tosi kivoja malleja. Ongelmani numero yksi johtuu puhtaasti konservatiivisesta ajattelustani: sukassa on oltava kantapää, joka neulotaan paikalleen, kun sillä kohdalla ollaan. Mitä siis ovat nämä putkisukkamallit, joihin kantapäätä ei tehdä ollenkaan, tai mallit joihin tehdään jälkikäteen kantapää? Ongelma numero kaksi liittyy lankoihin. Kaikki kirjan mallit on tehty langoilla, joista en ole kuullutkaan. Okei, verkkokaupoista voi tilata lankoja vaikka Jenkkilästä asti, mutta silti. Ongelma numero kolme ovat neulontakaaviot, sillä niitä on vain osaan sukista. Minä reppana kun tarvitsen yhä silmällä nähtävän mallin, pelkkä teksti tuppaa muuttumaan puikoilla kaaokseksi. Suosittelen kirjaa siis sukkamestareille, itselleni siitä ei ole apua vielä moneen vuoteen. Mutta ehkä joskus minustakin kuoriutuu jonkin sortin neuloja. Tosin palmikkoneuleen tekokin on jo unohtunut...

Grönlanninlokki, vihdoinkin "oikeassa" paikassa!

Grönlanninlokki on ollut pitkään puutelistan kärkipäässä, oikeastaan jo 1980-luvulta lähtien. 2000-luvulla ei tästä lajista oikein tullutkaan sellaisia havaintoja, joiden perään olisi kannattanut lähteä edes yrittämään. Alkoi jo miettiä, näkeeköhän tuota lajia koskaan missään.

Kunnes sitten koitti vuosi 2012. Alkukesästä grönlanninlokki viipyili jonkun päivän kaatopaikalla Nokialla. Ei viitsinyt lähteä ajelemaan erikseen Pohjois-Karjalasta sinne asti. Loppukesällä "grönski" löytyi sitten kaatopaikalta Porvoosta. Tällä kertaa oma ohjelma ja reitti sopivat hyvin, pieni koukkaus matkalla Joensuusta Saloon, ja ehkä elis hoituisi.

Jatka lukemista

Arktinen tuuli tuo ja vie lintuja

Arktinen ilmavirtaus on tuntunut luissa ja ytimissä pari hienoa päivää. Bongaripiireissä ryhdyttiin jo viikonloppuna herkuttelemaan etukäteen lajeilla, joita sään muuttuminen voisi Suomen tuoda. Tundrakuikka? Virta-alli? Pikkutelkkä (joka muuten on tavattu Suomessa vain kerran, 1980-luvun loppupuolella Enon Ahvenisella...)? Tai jotain muuta? Grönlanninlokki kelpaisi, paremman puutteessa olisi kiva nähdä pitkästi aikaa isolokkikin. Jotain viima on näille leveysasteille viime päivinä jo tuonutkin. Tiistaina Kontiolahden Häikänniemessä nähtiin pikkukajava, ja päivää myöhemmin havainnoitsijat ohitti upealla lennollaan amerikanjääkuikka. Rannikko-Suomessa on nähty jokunen pikkuruokki. Lauha syksy ja sen muuttuminen suhteellisen nopeasti jäätäväksi talveksi on ollut linnustollisesti mielenkiintoinen. Aivan viime päiviin asti Suomessa on tehty paljon havaintoja kovin myöhäisistä metsä- ja valkoposkihanhista. Yleensä lintuja on nähty kerralla yksi tai korkeintaan muutamia, mutta Kymenlaaksossa säväytti vielä noin viikko sitten peräti 550 valkoposkihanhen joukko. Vesilintuja on samoin riittänyt nähtäväksi kaiken aikaa: kuikkia, kaakkureita, mustalintuja, alleja, pilkkasiipiä ja niin edelleen. Niin kauan kuin järvet pysyvät jäättöminä, niiltä voi aina löytää jotain mielenkiintoista. Ja lauantaina on sentään jo joulukuu. Kuvan sepelhanhi kuuluu sekin arktisiin lajeihin. Kuva otettiin marraskuun 1. päivänä Salossa, jossa lintu laidunsi puidulla pellolla kaikessa rauhassa ainakin yhden päivän ajan. Tiira-lintuhavaintopalvelun mukaan sepelhanhi on tuon jälkeen nähty maassamme enää vain viisi kertaa. Viimeisin havainto on 20. marraskuuta Kotkasta, joten lienevät jo tämän lajin myöhäisimmät edustajat matkanneet läntisen Euroopan talvehtimisalueilleen. Kaksi vuotta sitten yksinäinen sepelhanhi seikkaili Uimaharjussa vielä joulukuun alussa, sekin yksi osoitus loppusyksyn lintumaailman alituisesta yllättävyydestä. Ei siis muuta kuin lämmintä päälle ja rannalle.

 

Kun hirvi paloi poroksi

Meillä on ollut kavereiden kanssa jo useamman vuoden ajan ruokakerho. Olemme säännöllisen epäsäännöllisesti kokkailleet yhdessä jotain uutta ja hyvää. On tehty sorsaa, jänistä, ankkaa, kasvisruokaa, sushia, thaimaalaista, hummerikeittoa, alkuruokia, pääruokia, kokonaisia menuja ja vaikka mitä hienoa ja hyvää. Ruuanlaitto on otettu aina vakavasti, yhdellä kerholaisella on jopa asiaan liittyvä tatuointi. Olemme aina olleet ylpeitä siitä, että jokainen suhtautuu ruuanlaittoon pieteetillä ja on valmis kokeilemaan aina jotain uutta. Ja aina on hyvää tullut. Noh, viikonloppuna vietimme sitten ruokakerhon pikkujouluja mökillä. Ruokalista olisi tällä kertaa savuteemainen: lounasburgerit avotulella ja illaksi savustettua naudan lapaa tummassa olutkastikkeessa sekä kaskinaurispyreetä. Ongelmat alkoivat jo kaupassa: nautaa ei ollut, joten ostimme huomattavasti rasvattomampaa hirveä. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä paskin idea koskaan. Myös sinällään yksinkertaiset burgerit uhkasivat mennä vihkoon jo ennen mökille pääsyä: yksi neropatti oli laskenut, että sopiva määrä hampurilaissämpylöitä neljälle hengelle olisi kuusi. Kuka saisi santsata, kuka jäisi ilman? Normaalisti syntimme on ollut ruuan liiallinen hankkiminen, ei kitsastelu. Burgergatesta selvittiin kuitenkin suhteellisen vähin vaurioin, sillä kaikki olivat lopulta tyytyväisiä saamiensa hampurilaisten määrään. Itse söin uhallanikin kaksi. Burgereiden paistolla oli kuitenkin pidemmälle ulottuvia, ennalta arvaamattomia seurauksia. Luonnollisesti kaikki kerääntyivät nuotion ääreen ihmettelemään mysteeriä, jonka avotulella käristyvä liha ihmisen sielussa aiheuttaa. Vahtimatta jäi sisällä kamiinan päällä tekeytymässä ollut olutkastike. Puita kamiinaan kuitenkin lisättiin, ja seurauksena oli, että olutkastike muuttui alta aikayksikön pohjaan palaneeksi siirapiksi. Noh, onneksi jemmassa oli hätäpurkki kermaa, josta korvaava kastike saataisiin loihdittua kasaan, vaikkei tummaa olutta enää ollutkaan jäljellä. Hirvi olisi joka tapauksessa pääosassa illalla. Kukaan meistä ei ollut aiemmin savustanut riistaa. "Ei se nyt vaikeaa voi olla. Lötkö savustuspönttöön ja pekonia päälle, niin hyvää tulee" muistan itse todenneeni. Tuli kaikkea muuta kuin hyvää. Innokkaat savustajat lisäilivät virvokkeiden nauttimisen lomassa puuta takkaan siihen malliin, että sillä löylyllä olisi savustunut hirvi, sen vasa ja puolet metsästysporukastakin. Noin viiden tunnin liekityksen lopputulemana oli 1,5 kilon lihapalan kutistuminen alle puoleen. Syötävää lihaa hiilikasan keskeltä löytyi arviolta 200 grammaa, sekin sitkeää kuin kuolema. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, että pelastetussa lihassa ei ollut piiruakaan savun makua. Illan ainoa onnistunut ruokalaji oli kaskinauris, sekin puhtaasti säkällä ja ilman omaa ansiota. Hautasimme nauriit nuotioon ja illan poltetun maan taktiikan mukaisesti latasimme päälle jumalattoman kokon. Jostain kumman syystä ja vastoin parasta yritystämme nauriit selvisivät koettelemuksesta. Eipähän pääse ruokatoimittajallakaan pissa nousemaan päähän, kun välillä yllättää itsensä täysin ala-arvoisella ja käytännössä syömäkelvottomalla ruualla. Ja kyllähän se sekoilu nauratti kyyneltenkin läpi.  

Hiiripöllöillä menossa hurja vaellus

Loppusyksyn yksi tunnusomaisimmista lintulajeista on ollut hiiripöllö. Hiiripöllöt ovat lähteneet lähestulkoon ennen näkemättömälle vaellukselle, jonka kyllä huomaa. Pöllöjä on havaittu Etelä- ja Keski-Suomessa varmastikin satoja yksilöitä, ja niitä tuntuu olevan joka puolella. Viikko sitten Enon Sarvingista löytyi langalla istumassa ensin yksi hiiripöllö, sitten puolen kilometrin päästä toinen. Linnuilla oli selvästikin omat saalistusreviirinsä. Pohjois-Karjalassakin hiiripöllöjä on havaittu varmasti kymmeniä eri yksilöitä. Aivan yhtä paljon hiiripöllöjä on ollut muun muassa lounaisessa Suomessa. Kun siellä tuli vietettyä äskettäin hieman aikaa, tuntui, että hiiripöllön osuminen kohdalle on vain ajan kysymys. Lopulta se sitten löytyi aivan vierestä, kilometrin parin päästä sikäläisestä kodista Salon Halikossa. Hiiripöllö on päiväaktiivisin pöllölajimme, joten kun niitä on liikkeellä, niitä myös näkee. Pöllö istuu lähes aina näkyvällä paikalla: sähkölangalla, tolpannokassa tai puunlatvassa. Joskus tähystyspaikaksi kelpaa liikennemerkki tai jopa aurauskeppi. Kun pöllö saalistaa, sen pää kääntyy ainakin 180 astetta. Saaliin havaittuaan se syöksyy nopeasti ja voimakkaasti maahan, tarttuu jyrsijään kynsillään ja nousee saalis mukanaan takaisin ylös sitä jalkojensa välistä nokkimaan. Lajin nimi englanniksi on Hawk Owl eli haukkapöllö. Kovin haukkamaiset tavat sillä onkin, ja haukkamaisuutta on myös sen ulkonäössä ja ilmeessä. Hiiripöllöt pesivät pohjoisessa. Toissa kesänä esimerkiksi Suomen Lapissa jyrsijäkannat olivat huipussaan. Silloin syntyi paljon hiiripöllöjä, jotka nyt ovat lähteneet liikkeelle. Todennäköisesti pohjoisen myyräkannat ovat nyt romahtaneet, ja pöllöt ovat lähteneet etsimään ruokaa etelämmästä.