Keskiviikko, 21.11.2018 
Hilma

Koskikaran päätä ei palella

Koskikara kuuluu niihin harvoihin lintulajeihin, jotka tulevat pohjoisesta talvehtimaan näille leveysasteille. Muuttomatka ei välttämättä ole montakaan sataa kilometriä, mutta suoritettava se on silti: pohjoisen purot jäätyvät, eivätkä karat pääse Lapissa sukeltamaan itselleen ravintoa. Pohjois-Karjalassakin osa vuolaista puroista ja pikkujoista jäätyy joka talvi. Osa taas on sellaisia, että ne pysyvät osittain auki kovillakin pakkasilla, ja se riittää koskikaroille hyvin. Hyvillä sulilla, kuten esimerkiksi Enon Sirkanpurossa, koskikaroja voi olla lyhyellä pätkällä jopa neljä, viisi yksilöä. Liperin Siikakoskellakin koskikaran tapaa liki takuuvarmasti. Koskikara on tuttu, joskaan ei jokatalvinen vieras aivan Joensuun ydinkeskustassa. Onpa karan nähty hakevan ravintoa jopa Karsikon Neste-huoltoaseman viereisestä ojastakin. Säiden mukaan karojen on siirryttävä sinne, missä sulan puron pohjasta löytyy koskikorennon toukkia. Joskus kara on osunut kiikareihin esimerkiksi Ahvenisen ja Haapalahden silloilla, vaikka yleensä ne eivät näillä sulilla talvehdikaan. Ja on sellainen tullut nähtyä seikkailemassa Kontiolahden Häikänniemen laiturillakin joskus loppusyksystä, vielä, kun Höytiäinen on aivan jäistä vapaa. Valon lisääntyessä ja kevään edetessä koskikarat saattavat innostua aurinkoisina päivinä laulamaan talvehtimispaikoillaankin. Karan laulu on äärimmäisen hienoa kuultavaa: linnun ääni ei ole kova, mutta lumoavan kauniisti ja vaihtelevasti lintu visertelee kilpaa puronsolinan kanssa. Kutsuääni on terävä sirahdus "psritt", joka erottuu hyvin ympäristön muista äänistä, vaikka koski kuinka pauhaisi taustalla. Koskikaroja talvehtii tälläkin hetkellä maakunnan alueella kaikkiaan varmasti ainakin joitakin kymmeniä yksilöitä. Huhtikuun koittaessa karat lähtevät kevätmuuttomatkalle kohti pohjoista ja pesimäpuuhia. Puroretkelle kannattaa siis lähteä viimeistään sitten, kun kevätaurinko jo selvästi lämmittää. Koskikaran laulu hivelee korvia, ja on noiden todella karaistuneiden lintujen touhuja hauska muutenkin seurata.

Tirskahduksia hiljaisuudessa

Metsässä on juuri nyt useimmiten aivan hiljaista. Tai ei täysin, vaan melkein: ainahan jostain kuuluu auton, moottorisahan tai vaikkapa koiran ääni. Silti hiljaisuus kuvaa parhaiten sydäntalven metsän äänimaisemaa. Päivä on yhä lyhyt, vaikka tänään tiistaina sen pituus on jo minuuttia vaille 6 tuntia, kun lyhimmillään se talvipäivänseisauksen aikaan käväisi alle viidessä tunnissa. Välillä taivaalta kuuluu korpin ronkaisu, jossain rääkäisee närhi. Kuusimetsän syvyydestä kuuluu epäsäännöllistä, hiljaista kopsutusta: liekö pohjantikka etsimässä ravintoa lahopökkelöstä? Hädin tuskin jäistä vapaana virtaava puro solisee, mutta koskikaroja ei nyt näy, ei kuulu. Jossain ne nytkin sukeltelevat, sulia paikkoja on pitkän puron varressa vaikka kuinka monta. Juuri kun on aivan hiljainen hetki, korviin kantautuu ensin ohutta, korkeaa sirinää. Sirahdusten lomaan sekoittuu hauskaa rätinää, on kuin jotkut tirskahtelisivat toisilleen. Pyrstötiaisparvi on liikkeellä nuoressa koivikossa. Äänet kertovat pyrstötiaisten olevan tulossa lähemmäksi, ja pian ensimmäinen näkyykin. Se on kuin pingispallo, jolla on pitkä häntä. Lintuja on kaikkiaan kuusi, seitsemän. Koko ajan sirahdellen ja tirskahdellen ne liikkuvat höyhenenkevyinä koivujen yläoksia pitkin eteenpäin. Pyrstötiaisten suurta herkkua ovat kirvojen munat, joita ne koivuista etsivät. Aina niitä ei ole kuitenkaan helposti saatavilla. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana pyrstötiaiset ovatkin oppineet käymään myös lintujen ruokintapaikoilla, ja niitä saattaa nähdä vierailemassa esimerkiksi talipalloilla. Sirahtelu, piipitys ja tirskahtelu vaimenevat vähitellen loppuakseen kohta kokonaan: parvi jatkaa matkaansa ravinnonhaun merkeissä eteenpäin. Pyrstötiaiset tuntuvat olevan aina menossa jonnekin, ja tuskin koskaan pyrstötiainen on yksin liikkeellä: vähintään ne liikkuvat pareittain ja varsinkin syysvaellusten aikaan jopa kymmenien yksilöiden parvissa. Pyrstötiaisten poistuttua metsässä on taas hetken aivan hiljaista, kunnes sen "rikkoo" taas tirskahdus. Sävy on vähän toisenlainen, ja nyt ääni tuntui kuuluvan puron rannalta. Se on kuin onkin koskikara. Sydäntalven metsässä on sittenkin ääntä ja elämää.

Teeren näkeminen ilahduttaa aina

Joulun ja uudenvuoden tienoilla maakunnassa tehdyillä retkillä onnistuttiin näkemään useampikin teeriparvi, mikä on yllättävän harvinaista herkkua. Monena viime talvena teeriparvia ei osunut kohdalle sitten millään, mutta nyt sattui aivan muutaman päivän sisällä joitakin kertoja. Joskus todellakin tuntuu, ettei teeriä ole missään. Ainakaan niitä ei näe, jolleivät linnut nouse puihin. Tällä kertaa teeriä osui kohdalle mukavasti: vähintään kymmenen lintua Sarvingissa, parikymmentä Rekivaarassa ja peräti 40:n teeren parvi Mustavaaralla. Lisäksi joitakin pienempiä parvia ja yksittäisiä lintuja. Yksi lensi tien yli niinkin lähellä Joensuuta kuin Kulhossa. Nyt kun luntakin on saatu runsain määrin, kanalinnuilla ei pitäisi olla talvenvietossa mitään hätää. Kovilla pakkasilla ne pääsevät kaivautumaan kieppeihin, ja ravintoakin pitäisi olla tarjolla. Yhtään metsoa saati riekkoa ei sen sijaan tämän talven retkillä ole kohdalle sattunut, tosin riekkomailla ei ole tullut toistaiseksi kuljettuakaan. Metsosta tuli koko viime vuoden aikana vain yksi havainto, kun koppelo lähti lentoon tienvarresta Kuismassa. Pyitäkin näkee harvemmin, aina silloin tällöin kuitenkin. Kaksi pyytä sentään piilotteli vuodenvaihteessa lepikossa vanhan metsän reunamissa Puson suunnalla. Peltokanat ovat Pohjois-Karjalassa vielä metsäkanalintujakin vähälukuisempia. Joitakin fasaaneja sentään täällä talvehtii, seikkailipa yksi naaras Otsolassakin marraskuun lopussa. Peltopyyn voi hyvällä onnella havaita Liperissä. Kaatamosta ilmoitettiin jokin aika sitten kuuden linnun parvi. Kyseessä ovat tarhasta luontoon vapautetut linnut ja niiden jälkeläiset, joita todistettavasti on luonnonoloissakin Liperissä syntynyt. Joskus muinoin peltopyy on kuulemma ollut yleinen, luonnonvarainen lintu Suomessa aina Lappia myöten. Ja on niitä ollut Pohjois-Karjalassakin, jopa Lieksassa ja Enossa. Nykyiset peltopyyt ("tanskanpyyt") ovat eri alkuperää kuin meillä aiemmin pesineet ("turkinpyyt"), eivätkä ne oikein tahdo tulla täällä toimeen ilman tarhausta. Fasaani taas on puhtaasti Suomeen maahantuotu riistalintu, vaikka kanta onkin jo villiintynyt. Teeri, metso, pyy ja riekko kuuluvat alkuperäiseen lajistoomme. Toivottavasti niiden kannat säilyvät elinvoimaisina, jottei tarvitsisi ryhtyä korjailemaan tarhametsäkanoilla.

Satuhäiden paluu ihkuksi ohjelmaksi

Yle aloitti Satuhäiden uudet jaksot maanantaina. Jännityksellä odotin, miten käy: joutuuko kanavaa vaihtamaan ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Ei tarvinnut. Ohjelma on palannut alkuaikojensa suuntaan. Enemmän romantiikkaa ja selvästi vähemmän kiroilua tai yksityiskohtia, joita katsoja ei olisi halunnut tietää. Viime kausi mentiin välillä aika vahvasti lööppijulkisuutta hakevalla tositv-otteella, ja minua se ärsytti kovasti. Ylen saaman palautteen perusteella en ollut yksin. Ihanaa, että ainakin tämä eka pari oli niin normaali, kommetoi kaverini, ja olen ihan samaa mieltä. Olen aina ollut innoissani häistä ja kaikesta niihin liittyvästä puuhastelusta. Olen armoton romantikko, ja vaaleanpunaiseen utuun kietoutuneet rakkaus, ikuisuus ja onni sekä ihanaa-huokailut kuuluvat mielestäni ehdottomasti häähumuun, kun taas seksiasioiden julkinen ruotiminen tai känniriidat eivät. Hääohjelmissa on jotakin samaa kuin lehtien sisustusjutuissa. Harvan koti on koko ajan niin siisti ja laitettu kuin juttujen valokuvissa, kaikki sen tietävät, mutta ei se haittaa. Kauniiden asioiden parissa on mukava hengähtää hetki ja palata sitten arkeen. Jos ohjelman hääparista huokuu aito onnellisuus ja jakso on tunteikas, jättää se myös katsojan hyvälle mielelle, ja se toivottavasti onkin tällaisten ohjelmien tarkoitus. Ps. Joensuussa on vihdoinkin tai ainakin pitkästä aikaa Häämessut! Tahdon, tahdon -häätapahtuma pidetään lauantaina 19.1. Kimmelissä. Ensi kesän kaasona suuntaan tietenkin paikalle. Ps. Karjalaisen Juhlat-liite ilmestyy 20.2. Jos sinulla on juttuvinkkejä tai -toiveita, laita sähköpostia Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.  

Utö 3.1. 2013, aivan uskomaton bongaus!

Onneksi sinne tuli sittenkin lähdettyä. Ja vielä enemmän: onneksi ei ennen joulua, jouluna, joulun jälkeen eikä vielä uutenavuotenakaan. Vaan vasta torstaina 3. tammikuuta. Uudenvuodenpäivän tilauskyytiin ei mahtunut, pääsi vain varasijalle. Lopulta hyvä niin, mitä jälkeenpäin siitä retkestä muilta kuuli: menomatka Kasnäsistä Utöseen oli kestänyt KUUSI tuntia kaameassa aallokossa ja vielä niin, että paattiin oli alkanut päästä vettä keulasta, joka vajosi yhä syvemmälle... Loppu hyvin kaikki hyvin näilläkin sankareilla: lintu näkyi ja mantereelle pääsivät toverit ehjin nahoin takaisin. Keskiviikkona 2.1. tarjoutui taas tilaisuus kymmenelle nopeimmalle: lähtö torstaiaamuna kello 8.30 Nauvon Pärnäsistä, hinta lopulta 120 euroa per nuppi. Vasta noin kello 16 lopullinen päätös syntyi: ei kun iltajunalla Saloon yöksi, ja jatkoyhteys aamulla Mikkelistä matkaan lähteneen Markku Lundin autokyydillä Pärnäsiin, lähtö Halikosta kello 5.30. Laiturilta päästiin taksiveneellä liikkeelle vähän kello 8.30:n jälkeen. Onneksi ei tuullut kovin pahasti, mutta kyllä vene isoimmissa aallokoissa hieman ilkeästi keikkui. Kello 10 puhelimeen tuli tekstiviesti: matkan varrella Jurmossa oli juuri nähty isohaarahaukka! Lennossa kohti Utötä... voi veljet, jos tuo nähtäisiin... Tunnelma veneessä hieman latistui, kun Utöstä tiedotettiin isohaarahaukan jatkaneen etelään... voi harmi, siinä meni elis läheltä. No, kettusirkkuahan tänne oli tultu bongaamaan. Rantauduttiin, noustiin laiturille. Utö-konkari Jorma Tenovuo tuli vastaan ja tervehti retkueen, kun samassa hänen puhelimensa soi. Ilmeestä näki heti, mistä oli kyse: isohaarahaukka oli staijarien putkessa juuri nyt. Hirveällä juoksulla nousu ylös majakan juurelle. Missä, missä? Isohaarahaukka lensi ensin kaukana meren yllä etelän suuntaan, mutta kääntyi ja ohitti Utön aivan vierestä, aivan upeasti. Jatkoi siitä sitten matkaansa länteen, Kökarin suuntaan ja katosi mereiseen horisonttiin. Huh-huh! Tuo loistava bonuspinna saatiin siis sittenkin, oli vieläpä elämänpinna yhdeksälle kymmenestä, ainoastaan Aarne Ohtonen oli lajin joskus aikaisemmin onnistunut näkemään. Nopeat kättelyt, ja seuraavaksi etsimään pääkohdetta, kettusirkkua. Aikaa ei olisi kovin paljon, kapteenin mukaan takaraja paluumatkan käynnistymiseen olisi kello 13, jotta ehdittäisiin Nauvoon ennen pimeän tuloa. Tenovuo opasti paikat, joilla kettusirkku oli aiemmin nähty. Ryhdyttiin pienissä ryhmissä sitä etsimään. Ja katso: olisiko mennyt vajaa tunti, kun Lund ja kumppanit sen olivat löytäneet Tenovuon pihasta. Kipin kapin sinne, mutta lintu oli taas kadonnut. Poukkoilua, sykyilyä: minnehän se livahti? Ei hätää, pian superharvinainen amerikkalainen sirkku löytyi uudestaan, ja nyt sitä pääsivät ihailemaan kaikki. Fiilikset olivat sanoinkuvaamattomat, hymy jokaisella herkässä. Eipä olisi voinut uneksiakaan eilispäivänä Joensuussa vielä kärvistellessä, että tässä tulisi käymään näin. Näin siinä nyt vain kävi. Utö näytti torstaina muutenkin talvista parastaan: aurinko paistoi, ja saarella tuntui jopa lämpimältä. Pärnäsiin rantauduttiin kello 15:n aikoihin, matkalla siemaistiin pinnakahvit Paraisilla, ja takaisin Halikkoon päästiin kello 17. Kuohujuoma aukaistiin illalla. Utöseen mennään joskus uudestaan, vaikka sitten yhteysalus Eivorilla muutamaksi päiväksi. Se satumainen säkä, joka torstaina 3.1. osui kohdalle, tuskin enää toistuu. Eikä tarvitsekaan, kippis!

Juuan susi ei ilotulitusta tarvitse

Tätä kirjoitettaessa se taas alkoi, tai oikeastaan jo hieman aiemmin. Uuttavuotta juhlitaan, ja ainakin tällä hetkellä se pelkästään kuuluu, ei näy. Juuri äsken Jänönpuistossa yöpymässä ollut kesykyyhky nousi siivilleen ja lähti lentämään kohti keskikaupunkia. Hetken päästä taivaalta kuului ison naakkaparven ääntelyä. Kuten hyvin tiedetään, linnut ja muut eläimet pelkäävät ilotulituksia. Mieleen muistui heti Kolilla jokunen vuosi sitten talvehtinut merikotka, joka pauketta säikähdettyään lensi sähköjohtoihin ja kuoli. Mahtaa olla piharuokinnalla käynyt kuusitiainenkin ihmeissään, missä yöpyneekin. Toivottavasti pauketta on vähemmän Enon Uramossa, jossa kuvan kuusitiaista eilen ihasteltiin. Erityisemmin eivät linnut piittaa ihmisten touhuista, mutta se on tiedossa, että ilotulitukset aiheuttavat paniikkia niissä niin kuin monissa eläimissäkin, kuten kissoissa, kaneissa ja koirissa. Vaan mitäpä tuosta, sanoo varmaan moni. Mitäkö tuosta? Itseni on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät kohtele eläimiä ja luontoa ylipäätään niin kuin lähimmäisiään ja, tämä on tärkeää, muita ihmisiä, lajitovereitaan. Laji kuin laji, elämisen oikeus täytyy olla. Kuten sillä onnettomalla Juuan sudella, jonka jahti on näillä tunneilla päättymäisillään.  Metsästäjien tekemänä haavakkona sen pitäisi kuolla mahdollisimman nopeasti. Juuan metsästäjät, älkää silti järjestäkö ilotulitusta (epäonnistuneen?) jahtinne kunniaksi.

Kettusirkun sijasta on tänä jouluna tyytyminen tilhiin

No johan pitää olla! Torstaina 20.12. aamupäivällä kännykkään napsahti pitkästä aikaa tekstiviesti, joka alkoi sanalla: UUSI. UUSI tarkoittaa tässä tapauksessa Suomelle uutta lintulajia, jonka nimeä ei löydy Bongariliiton Lintutiedotuksen asetuksista, koska lajia ei ole koskaan Suomessa havaittu.

Ilmoitus UUSI merkitsee sitä, että nyt on. Tällä kertaa kyseessä oli kettusirkku (tiet. Passerella iliaca). Ei voi olla totta!

Jatka lukemista

Joulusiivouksen ällötykset top 3

On taas se aika vuodesta, kun joulusiivous painaa päälle vääjäämättä. Martatkin neuvovat, ettei koko taloa tarvitse puunata juuri jouluksi vaan hommia voi jakaa pitkin vuotta. Ei voi. Olen oppinut siihen, että juuri jouluksi ja juhannukseksi on pestävä, silitettävä, pyyhittävä ja järjesteltävä joka paikka. Joka vuosi kuvittelen, että tänä vuonna rytmitän hommat toisin, mutta aina käy näin. Jouluviikolla revin hiuksia päästäni, kun tekemistä on niin paljon ja aikaa vähän - siivouksen ohessa pitäisi leipoa, pakata lahjoja kauniisti, tehdä vielä pari korttia ja tietenkin fiilistellä ja nauttia joulun tunnelmasta. Fiilistely jää vähiin saunaa kuuratessa. Joulun sijaan fiilistelen luokittelemalla ikäviä kotitöitä ällöysjärjestykseen.

Tämän vuoden kärkikolmikko on tässä: 1. Kylpyhuoneen lattiakaivon puhdistus. Sinällään nopea homma ja vastikään tehty, mutta sitä ei pääse pakoon edes jouluksi. Ritilä on koirien pesun ja trimmauksen jäljiltä täynnä karvaa, vaikka kuinka jälkensä on koettanut siivota. Perheessämme kuluu sampoota varmaan litra kuukaudessa, joten cocktail on valmis. Yök. 2. Saunan pesu. Saunan pesu on joskus ollut mielestäni terapeuttista, mutta tänä vuonna ei siltä tunnu. Pienessä saunassa harjan kanssa huhkiessa saa itsensäkin pesuainelitkuihin päästä varpaisiin ja viimeistään huuhteluvaiheessa likomäräksi. Usein talon muun siivous on niin pahasti kesken, ettei suihkuun pääse kuin parin tunnin päästä. 3. Elokuvien ja kirjojen imurointi ja lajittelu hyllyihin. Dvd-hylly on kaaoksen vallassa ja kotelot pölyssä. Kaaos johtuu siitä, että tila on lopussa, pöly taasen siitä, että avohyllyt, villamatot ja pari koiraa muodostavat jotenkin yhdessä jatkuvasti pölyä. Kirjahyllytila on loppunut jo joskus keväällä, ja pinoja on odottamassa parempaa säilytyspaikkaa pitkin kirjastohuoneen tasoja. Mälsiä hommia riittää, mutta kolmikkoa vastaan aseet on nyt valmiina. Tarvitsen vain a) tarpeeksi kumihanskoja, b) apulaisen ja c) uuden kirjahyllyn ja dvd-hyllyn. Kohdat a) ja b) hoituvat melko helposti. Viimeisen kohdan voin uuden vuoden lupauksena yrittää hoitaa heti ensi vuonna. Tosin niin taisin luvata viimekin vuonna. Ja jos joku ihmettelee, miksi kidutan itseäni kaikella turhalla säätämisellä, kun yhtä hyvin voisi istua pyhät kynttilänvalossa, niin vastaus on tämä: raatamisen jälkeen joulun herkut ja loma vasta ansaitulta tuntuvatkin. Hyvää ja stressitöntä jouluviikkoa!  

Mustarastaan tyly loppu

Piharuokinnalla on riittänyt alkutalvesta vipinää. Lajeja sillä on käynyt jo viitisentoista, ehkä yllättävimpänä marraskuun lopussa lumisella Otsolan nurmella tepastellut fasaani. Runsaiden tali- ja sinitiaisten joukossa on ollut ainakin yksi hömö- ja yksi kuusitiainen.

Punatulkkuja on vieraillut ilahduttavan paljon, sen sijaan keltasirkkuja ei vielä ensimmäistäkään. Syy on yksinkertainen: kauraa ei ole ollut vielä tarjolla, mutta viimeistään joulusta alkaen on, joten eivätköhän sirkutkin pihalle kohta ilmesty.

Jatka lukemista

Ilosaaressa taas luonnonihmeitä

Ilosaari tarjoaa joensuulaisille silloin tällöin todellisia luontoelämyksiä, varsinkin talvisaikaan. Moni muistaa vieläkin 2000-luvun alussa sulassa kanavassa lutranneet saukot. Niiden vesileikkejä kerääntyi kovillakin pakkasilla ihailemaan kerralla jopa kymmeniä ihmisiä.

Monena talvena koskikara tai pari saapuu pohjoisesta ruuanhankintaan Pielisjokeen juuri Ilosaaren kohdalla. Karat hakevat ravintoa kylmän veden pohjasta sukeltamalla, välillä ne uivat pinnassa, kunnes pompahtavat jäänreunalle. Koskikara on niitä harvoja lintuja, joille Pohjois-Karjala on vain talvehtimisalue. Huhtikuussa karat muuttavat takaisin Lappiin ja muualle pohjoiseen pesimään.

Jatka lukemista