Keskiviikko, 20.2.2019 
Heli, Heljä, Helinä

Oman elämäni Top Chef

Suomi sai eilen tiistaina kolmannen Top Chefinsä, kun  25-vuotias Kira Weckman vei tittelin ensimmäisenä naisena. Kisan finaalitehtävässä kilpailijoiden tuli loihtia itseään ja omaa ruokafilosofiaansa kuvaava menu. Aloin tietysti miettiä, mitä itse kokkaisin vastaavalla tehtävänannolla. Varsinaista ruokafilosofiaa en kyllä omaa, ja mieltymyksetkin vaihtuvat tasaisin väliajoin. Jos tehtävä olisi edessä tänään, kokkaisin alkuruuaksi ahventa kermaisella pinaattipedillä. Primi piattina olisi mustapippuripecorinopasta ja secondona poronsisäfileetä pekonikanttarelli höystöllä. En ole ikinä ollut kummoinen jälkiruokamaakari, joten tässä kohdin tukeutuisin klassiseen creme bruleeseen, mutta ryydittäisin sitä mangolla. Alkudrinkiksi tarjoaisin tylysti hyvää kuohuviiniä - tai ideaalitilanteessa tietysti shampanjaa. Kokonaisuutena aika linjaton menu, saattaisi joku sanoa, mutta niin on tekijäkin.

Ahventa pinaattipedillä

Jatka lukemista

Matto, joka pilasi elämän - ainakin hetkellisesti

Sisustamiskärpänen puraisee minua viimeistään heti kevään ensimmäisten auringonsäteiden jälkeen. Niin kävi tänäkin vuonna. Jotakin uutta ja värikästä oli saatava. Olen etsinyt olohuoneeseen mattoa, joka olisi paitsi mukava jalkojen alla myös koiran kestävä. Tarkemmin sanottuna irlanninsetterimme Soctorin kuopimisen ja tassuttelun kestävä matto. Nuori karvakasa kun ei voi käydä nukkumaan, ellei voi raapia mattoa ensin. Meillä on ollut pari vuotta valkoinen villamatto olohuoneessa, ja se on ollut ihan huippu hyvä. Laadukas, lämmin, pehmeä, likaa hylkivä ja kuoputustakin uskomattoman hyvin kestävä. Mutta ongelma on ollut sen värittömyys: välillä ruskean sohvan ja tumman puun kaveriksi kaipaa jotakin muutakin kuin valkoista. Koska villamatot eivät ole ilmaisia, olen koettanut etsiä jotakin edullista mutta kestävää, kaunista ja sopivan raikasta. Vaikea yhtälö, varsinkin, kun kokemusta on myös siitä, miten edulliselle, pitkänukkaiselle matolle käy Soctorin käsittelyssä muutamassa viikossa. Näin mielenkiintoisen maton jo viime kesänä Ikeassa. Pyöreä matto oli halkaisijaltaan noin kaksi metriä, joten epäilin, ettei se mahdu nätisti olohuoneeseemme. Mittasin lattiaa kuitenkin kaiken varalta, ja nyt kun tuli asiaa Kuopioon, niin kappas: katselemani matto olikin tarjouksessa puoleen hintaan! Kiitos, yksi tänne! Mikä parasta, siinä on trendikästä turkoosia ja vihreä, ja sopivasti myös sinistä raikastamaan ruskeaa värimaailmaa. Kaupassa seinälle nostettuna matto näytti mahtavalta eikä yhtään liian siniseltä. Ostin sen kaveriksi heti turkoosit sohvatyynyt. Kotona lattialle avattuna matto näytti aluksi aivan siniseltä. Mikä pettymys, sillä pitkän sinisen kauden jälkeen en ole lämmennyt värille yhtään. Arvelin, että se tasaantuu, kun nukat oikenevat, ja niin on vähän käynytkin. Enää ostos ei epäilytä. Minua enemmän matosta järkyttyivät koirat: sohvan ja arkkupöydän välissä ei voi enää maata, sillä joku on varastanut matosta palasen juuri siltä kohtaa ja huutoa tulee heti, jos vähänkään raivokkaasti yrittää petiään tehdä. Typerä matto. Onneksi kirjastohuoneeseen testikäyttöön tuotu vanha paimentolaismatto on otettu koirien taholta ilolla vastaan. Se liukuu hyvin parketilla, joten siitä saa kuopaistua hetkessä itselleen mukavan pesän. Vaikka Soctor on ominut maton itselleen, vanha herra Matjeskin nukkuu nykyisin mieluiten juuri samaisella matolla - välillä jopa ärsyttävän nuorukaisen kanssa.

Lumikko vai kärppä?

Pääsiäisen retkeily ei tuottanut kovinkaan monta muuttolintulajia. Jotain sentään: muutama uuttukyyhky, kaksi merikotkaa, hiirihaukka, meri- ja harmaalokkeja, viisi kottaraista, neljä räkättirastasta, kolme kiurua, jokunen tikli ja hemppo. Siinäpä ne taisivat kaiken kaikkiaan olla. Lintujen lisäksi iloa toivat havainnot lumikosta tai kärpästä (siis tuosta, joka on kuvassa) ja nokkosperhosesta. Yhtään töyhtöhyyppääkään ei kohdalle sattunut, ei, vaikka pääsiäinen tuli vietettyä roimasti Joensuuta etelämpänä eli Salossa ja sen seudulla. Kaikki pellotkin olivat lumen peittämiä, eivätkä töyhtöhyypät olleet vielä niille saapuneet. Joet ja merenrannat olivat siellä yhtä jäässä kuin vesistöt täälläkin. Päivisin toki oli muutama aste lämmintä ja aurinko paistoi kaiken aikaa, mutta yöt mentiin reilusti pakkasen puolella. Ihan samanlaista siis kuin kuulemma täällä Pohjois-Karjalassakin. Yleensä kevät on eteläisessä Suomessa tässä vaiheessa reilusti pitemmällä kuin täällä, ja tuo ero sitten vähitellen tasoittuu, mitä lähemmäs varsinaista kesää tullaan. Nyt tilanne on harvinaislaatuisesti toinen. Lumensyvyys toki oli Varsinais-Suomessa paljon pienempi kuin täällä, eikä tarvita kovin monta lämmintä yötä, kun pellot lumesta siellä nopeastikin paljastuvat. Vesisateet vauhdittaisivat kummasti. Täällä tuo kaikki vie hieman enemmän aikaa. Ja kun tilanne on hyvin samankaltainen läntisessäkin Euroopassa, ei ihme, että lintukevät ei vielä ole päässyt kunnolla vauhtiin. Mutta kun se vauhtiin pääsee, rytinä on varmaan aikamoista. Eikä siihen tarvita muuta kuin yksi lounainen ilmavirtaus, niin kaikki muuttuu nopeasti. Nautitaan siihen asti kauniista kevättalven päivistä. Ja sitä paitsi: johan harmaalokit ovat jo Joensuun sulillekin saapuneet. Vielä tuosta tämän blogin kuvan nisäkkäästä. Osaako joku sanoa, onko se kärppä vai lumikko? Se on vaihtamassa valkoisesta talvipuvusta ruskeaan kesäpukuun. Havaintotilanne oli niin nopea, ettei hännänpäätä ehditty nähdä ollenkaan. Eläimen koostakin on paha sanoa mitään muuta kuin että kovin pikkuruiselta se näytti, mutta koko aina suhteellinen asia varsinkin, jos vertailukohtaa ei ole. Lumikko vai kärppä? Vastauksia odotetaan mieluiten yllä olevaan sähköpostiin jo etukäteen kiitollisina.

Valkoselkätikka lensi ikkunaan Enossa

Enosta kuuluu jälleen valkoselkätikkauutisia, eivätkä ne tällä kertaa ole kovin iloisia. Kirkonkylän kupeessa olevalta Kuohurannalta otettiin viime sunnuntaina talteen loukkaantunut valkoselkätikkanaaras. Se oli lentänyt ikkunaan ja saanut törmäyksessä ruhjevamman, eikä kyennyt enää lentämään. Asukkaat ottivat viisaasti yhteyttä Heinolan lintutarhaan, josta puolestaan neuvottiin soittamaan lintujenhoitaja Juha Hartikaiselle Viinijärvelle. Siipivammastaan huolimatta reippaanoloisena esiintynyt tikka pääsi hoitoon, mutta yön aikana se sittenkin menehtyi. Siipiviallisten lintujen kuntoon saaminen on yleensäkin hyvin hankalaa, eikä tämä tapaus ikävä kyllä tuonut siihen poikkeusta. Sääli, todella iso sääli. Kyseessä oli siis valkoselkätikkanaaras, jolla ehkä oli jo puoliso samoilla seuduilla ja pesintäpuuhatkin pikkuhiljaa mielessä. Muutama uusi valkoselkätikka saattoi tänä keväänä jäädä Enossa syntymättä onnettoman ikkunaan törmäämisen takia. Kuohurannan havainto on sikäli merkittävä ja tavallaan jopa iloinen, että se jälleen todistaa valkoselkätikkakannan elpymisestä Pohjois-Karjalassa. Viime syksynä Enon Uimaharjussa ja Koidanlammella nähtiin ainakin kolme eri valkoselkätikkaa. Sitä ennen entisen Enon kunnan alueelta havaintoja tästä edelleenkin erittäin uhanalaisesta tikkalajista oli tullut vuosikymmenien aikana aivan mitättömän vähän, tuskin yhdenkään käden sormien verran. Tikkojen kevät alkaa olla aktiivisimmassa ja kuuluvimmassa vaiheessaan. Koiraat rummuttavat erityisesti aurinkoisina aamuina. Valkoselkätikan rummutus poikkeaa selvästi käpytikan ja muiden tikkalajiemme rummutuksista: se on pitkä ja voimakas, eikä lainkaan tasainen. Rummutuksessa on selvä rytmi: se alkaa laiskasti, kiihtyy keskivaiheilla ja vaimenee lopussa pärinäksi. Täytyy viikonloppuna käydä kuulostelemassa.  

Naistenpäivän neulekirjakimara

Elämäntaparemonttini on täyttänyt kalenterini niin, etten ole viime aikoina kässäillyt mitään - tai neuloin kyllä puuvillasekoitelangasta pipon, josta tuli aivan liian suuri, sillä luotin taas taitoihini enkä tehnyt mallitilkkua vielä ensimmäisen purkamisen jälkeenkään. Ehkä siitä tulee pikkutyynylle päällinen tai rantakassi - kärsimättömyys lisää luovuutta. Naistenpäivää on turha käyttää manailuun, joten tässäpä kattaus uusia neulontakirjoja, olkaas hyvä. Tällä viikolla posti toi Arnen ja Carloksen Neulo kesä kotiisi -kirjan (Nemo, 2013). Norjalaispariskunta on ahkeroinut paljon puhutun joulupallokirjan jälkeen kirjan ainakin pääsiäiskoristeista ja neulotuista nukeista. Kaksi edellistä eivät minua niin kovasti sykähdyttäneet, mutta tämä uutuus on aivan ihana ja todellakin täynnä kesän tunnelmaa! Kirjassa annetaan ohjeet muun muassa 1970-lukua henkiviin, ainaoikeinnauhoista tehtäviin pannunalusiin, kirjoneulottuihin pussukoihin sekä hiiren ja nuken ja niiden vaateiden neulotaan. Virkkuukoukkuun tartutaan pienistä paloista kootussa esikkopeitossa sekä isoäidinneliöitä ja päivänkakkara-lasinalusia tehtäessä. Puutarhan orvokit ikuistetaan tyynyihin kirjomalla. Tarjonta on tasapainoinen: osa töistä syntyy nopeasti, osa, kuten peitot, vaativat aikaa reilusti. Kirjan kuvitus on jälleen upea ja taitto hengittävä. Äidille ja tyttärelle, 20 neulemallia pienille ja isoille (Atena, 2013) on myös hyvä neulekirja. Neulesuunnittelija ja -kirjailija Stefanie Japelin kirjassa on lukuisia käyttökelpoisia ohjeita, ja idea siitä, että äiti ja tytär voivat samistella samanhenkisillä mutta kuitenkin erilaisilla neuleilla, on ihastuttava. Valtaosa ohjeista on villatakkeihin tai yläosiin, ja lähes jokaisessa neuleessa on jokin pieni juju. Kirjan nirkkoreunuksilla somistettu lady like -villatakin voisin ottaa projektiksi, kunhan saavutan tavoitepainoni. Edellisen villatakin neuloin peruskoulussa, joten niin isoon työhön ei kannata heittäytyä ennen kuin tietää, että takki on hyvä ja sopiva pitkään. Ehkä kannattaa ensin kuitenkin tehdä testiversio eli se pienen takki vaikkapa kummityttärelle. Linda Marvengin Nyt neulomaan! Moderneja ja klassisia neulemalleja huippusuunnittelijoiden tyyliin (WSOY, 2013) on monipuolinen kirja, joka sopii puikkotaitureille. Punoskuvioinen jakku, pitsiraitahuivi, ja aran-bolero näyttävät kuvissa viehättäviltä mutta selvästi vaativilta töiltä. Onneksi kirjassa on pari helpompaakin ohjetta, vaikka arvostankin kirjan tarjoamaa monipuolista kattausta eri tekniikoista. Monet ohjeista ovat sopivan ajattomia mutta moderneja, joten kirja kestänee hyvin ajanhammasta. Jos ei muulloin, niin tänään voi itseään hemmotella kunnolla: hyvällä kirjalla, suklaaleivoksella, kuohuviinillä, pitkän kaavan saunomisella, reippaalla lenkillä, kassillisella uusia lankoja, uusilla verhoilla tai tapaamalla hyviä ystäviä. Antoisaa naistenpäivää!  

Pyrstötiaisia on taivaassakin

Rakas äiti. Lepää rauhassa ja hyvin, olet sen ansainnut. Itken ja minulla on sinua ikävä. Poistuit luotamme viime yönä hieman ennen puolta kahta, juuri kun olit täyttämässä 81. Nyt olisi syntymäpäiväsi, tai ei sittenkään, olithan syntynyt karkauspäivänä 29.2. 1932 Äyräpäässä Karjalan kannaksella. Viime vuosi oli karkausvuosi, ja silloin me vietimme ihanat 80-vuotisjuhlasi. Katson nyt ulos ikkunasta, josta sinä aina pihan lintuja seurasit. Tänään on ollut kaunis ja lämmin päivä, ja kymmenet tilhet ovat syöneet puihin jääneitä omenoita. Laitoin juuri äsken ensimmäisen kerran tänä talvena auringonkukansiemeniä, pähkinöitä ja kauraa ikkunan eteen katoksen ylle, niin kuin ennenkin tehtiin, ja heti tuli kuusitiainen hakemaan makupalan. Varpushaukkakoiras aiheutti paniikin ruokinnalla, mutta ei se saalista saanut. Kaikki on täällä ihan hyvin, äiti. Muistan, kun kaksi vuotta sitten näit tästä ikkunasta pyrstötiaisen. Olin kovin iloinen havainnostasi. Muistan, kun yli 30 vuotta sitten katsoimme yhdessä naapurin koivunoksalla istunutta varpuspöllöä. Pähkinänakkeli kävi hakemassa antamiasi maapähkinöitä, ja kyllä me kuusitiainen silloinkin omalta pihalta "bongattiin". Muistan, kun 80-luvun alussa minun oli ihan pakko päästä Juuan Halivaaraan bongaamaan Pohjois-Karjalan ensimmäistä sinipyrstöä. Sinä veit minut sinne, muistathan. Sinipyrstö lauloi kauniisti kuusen latvassa. Sen näkivät ja kuulivat myös entinen työtoverisi Matti Kapanen ja bussilastillinen englantilaisia lintuharrastajia. Ikimuistoista, kuten sekin, kun veit minut, Parviaisen Arin, Vähätalon Anssin ja Tuomiston Eskon (olimme niin nuoria, ettei kellään ollut ajokorttia) eräänä toukokuun aamuna ennen auringonnousua Outokummun Sysmäjärvelle. Me näimme luhtahuitin ruovikossa, se oli ihmeellistä, enkä ole sitä lajia koskaan sen jälkeen nähnytkään.

Ihan varhaisin yhteinen lintumuistomme minulle ovat Louhiojan "räntälinnut" eli pulmuset. Kohta ne taas tulevat. Kiitos äiti. On niin paljon muutakin hyvää muisteltavaa, eikä oikeastaan mitään pahaa. Äiti, minä tiedän, että sinä olet päässyt taivaaseen, ja että sielläkin on pyrstötiaisia.

Tissit polvissa -tekosyy sai jäädä

Vuosi sitten lenkillä totesin, ettei juokseminen tai hölkkääminen ole minua varten, koska polveni eivät kestä massaani, tissini venyisivät polviini saakka eikä kuntoni riitä. Lenkkikaverini vakuuttelivat, ettei moinen ole heidänkään juttunsa - kunnes toisen kanssa alettiin syksyllä vaihvihkaa puhua, että jospa joskus kokeilisi. Ostimme molemmat juoksuun sopivat nastalenkkarit, ihan kaiken varalta. Kaveri aloitti syystalvella, minä vuodenvaihteen jälkeen. Kynnys kokeilla omaa hölkkäysjaksamistaan oli kova, vaikka kaverini kokemukset olivat kannustavia. Olen juossut lenkkejä viimeksi lukiossa, yli 15 vuotta sitten. Suunnittelin monta kertaa, että nyt  kipaisen ja lopetan heti, kun ahdistaa, mutta ei. Tein sitten uudenvuodenlupauksen, ja sanoin koiralle eräällä lenkillä: "Hölkkä!" Termi on sille tuttu koiranäyttelyistä, joten sitten mentiin. Vauhti oli tietenkin aivan liian kova, mutta se oli hauskaa meistä molemmista. Olen nyt hölkkäillyt ja välillä juossutkin osan lenkeistä koirani kanssa, ja olo on kotiinpäästyä huikean mahtava. Nyt ymmärrän, miksi jotkut jatkuvasti ylistävät juoksemisen ihanuutta. Hölkkäpätkät ovat vähitellen pidentyneet, eikä se ole ollut yhtään niin kamalaa kuin kuvittelin. Välillä meno on tahmeaa, hengitysrytmi sotkeentuu ja pohkeet painavat tonnin, mutta siitä se useimmiten helpottaa. Pari kertaa olemme hölkänneet osan lenkistä yhdessä kaverini kanssa, ja se vasta mahtavaa onkin! Vauhti kestää yhdessä paremmin aloittelijalle sopivalle tasolla, ja on mukava, kun samalla jaksaa vähän höpötelläkin. Ehkä joskus koko lenkki menee hölkäten, kunhan kunto ja tekniikka kohentuvat. Entä polvet? Ne eivät ole oireilleet, vaikka ylipainoa on eivätkä asennot liene aina oikeaoppisia. Tissitkään eivät ole venyneet polviin - eivät ne sinne asti yltäisikään, ja olen tietenkin käyttänyt kunnollisia urheiluliivejä. Kuitenkin uusien, hyvien ja erityisesti juoksuun sopivien urheilurintaliivien löytäminen on ollut yllättävän työlästä. Nyt ymmärrän, miksi naisenlehdissä on vähän väliä juttua aiheesta. Löysin onneksi nettikaupasta huippuliivit kohtuuhintaan. Nyt toivotaan, että kokokin sattuu vihdoin kohdilleen ja pääsen testaamaan niitä lenkille. Kun aurinkokin jo lämmittää, niin mikään ei ole mahtavampaa kuin pitkä lenkki töiden jälkeen ystävän kera!

Ed p

Lintutiedotus-palvelu on äärimmäisen tärkeä bongareille. Tekstiviestillä tieto mielenkiintoisesta havainnosta tavoittaa kerralla parhaimmillaan jopa tuhatkunta harrastajaa ympäri Suomen. Tieto tulee liki reaaliaikaisesti havaintopaikalta, jos havainnoitsija on toiminut kuten pitää. Joskus on käynyt niin, että puhelin on jäänyt bongarilta kotiin, ja tiedonsaanti sen vuoksi viivästyy. Oma lukunsa ovat sitten tapaukset, joissa epäröinnin jälkeen laitetaan viesti "todennäköisestä" harvinaisuudesta vuorokausi epämääräiseltä kuulostavan havainnon jälkeen. Systeemi on vekkuli ja samalla herkkä, mutta niin ovat bongaritkin. Auta armias, jos joku vähänkin sählää Lintutiedotuksessa... sapiskaa tulee heti johtoportaalta. Tekstiviestiin mahtuu tunnetusti maksimissaan 160 merkkiä, mikä aiheuttaa omat hankaluutensa Lintutiedotukseen. Kun viestiin pitäisi sisällyttää mahdollisimman paljon informaatiota juuri tehdystä havainnosta, jopa ajo-ohjeet paikalle ja sen sellaista, niin lyhenteitä pitää käyttää. Lyhenne "kn vas" esimerkiksi tarkoittaa ajo-ohjeessa "käänny vasemmalle". Ja niin edelleen. Ehkä yleisin viesteissä käytetty lyhenne on "ed p". Sitä käytetään päivitysviesteissä, kun halutaan ilmoittaa, että lintu on "edelleen paikalla". Viesti on monesti paikalle tulossa oleville bongareille erittäin tärkeä ja ennen kaikkea rauhoittava, varsinkin, jos takana on 600 kilometriä autolla ajamista ja matkaa bongauspaikalle enää viisi kilometriä... Vaan eikös käynytkin niin, että joku meistä jo suivaantui alati toistetusta "ed p" -ilmoituksesta. Mitä turhia noita laittelemaan, kun tilanne ei ole edellisestä viestistä muuttunut? Ok, turha niitä on vartin välein maailmalle lähettää, mutta kyllä päivitysviesti usein on tarpeen vähintään muutaman tunnin välein, varsinkin niille, jotka ovat tulossa paikalle toiselta puolelta Suomea. Noljakan mustakaularastas on ollut "ed p" jo yli kaksi viikkoa, tosin paikka on vaihtunut Nuotanperältä Linköpinginkadulle, jossa lintu on viihtynyt nyt jo reilun viikon. Viimeksi tällainen "ed p" -viesti laitettiin linnusta eilen maanantaina. Saa niitä laittaa jatkossakin, vaikka joku etelän bongari turhaantuisikin. Toisin kuin Nuotanperältä, Linköpinginkadulta mustakaularastas on ollut ainakin ajoittain hankalampi löytää. Lintu ei kökötä joka kerta samassa aroniapuskassa, vaan saattaa piileskellä aronioiden alla olevissa lumionkaloissa. Joskus se lentää läheisten koivujen latvoihin jostain kauempaa. Ja niin poispäin. Mutta ed p se silti on. Jossain vaiheessa se ei sitä enää ole, ja silloin on hyvä tiedottaa, ettei lintua ole enää näkynyt. Negatiivinen päivitys voi olla yhtä tärkeä kuin positiivinenkin.

 

Turkinkyyhkyjä ja muita terveisiä etelästä

Helmikuun pari ensimmäistä viikkoa tuli vietettyä liki etelärannikolla Salossa. Muuttolinnuista haaveissa oli nähdä ainakin jo uuttukyyhkyjä, mutta eipä niitäkään vielä vaan osunut kohdalle. Kevätmuutto ei kaiken kaikkiaan ole päässyt vielä alkamaan eteläisimmässäkään Suomessa, mutta aivan lähiaikoina se käynnistyy. Perinteisesti kevään avauksena on pidetty on ensimmäisiä Hangossa nähtäviä haahkoja. Pohjois-Karjalassa vastaavanlaisia kevään tuojia ovat Kontiosuon jätekeskukselle saapuvat harmaalokit. Lintumaailma on kuitenkin talvellakin kovin erilainen eri puolilla Suomea. Salossa ja ympäristössä havaintolistalle kertyi tällä kertaa muun muassa talvehtivat hiirihaukka ja piekana, hiiripöllö (sellainen talvehtii yhä myös esimerkiksi Joensuun Pilkonniityllä), runsaasti järripeippoja, useita peippoja ja niin edelleen. Urpiaisia oli tuolla suunnalla paljon aivan kuten on meillä Pohjois-Karjalassakin. Viiksitimaleita yritettiin löytää Paimionlahdelta, mutta tällä kertaa iso parvi oli seikkailemassa jossain muualla. Nokkavarpusia yritettiin bongata Kaukvuorelta monta kertaa, mutta koskaan ne eivät sattuneet samaan aikaan paikalle. Salo on nykyisin myös turkinkyyhkyjen kotikaupunki, hieman samaan tapaan kuin Pohjois-Pohjanmaan Liminka on ollut jo vuosikymmeniä. Salossa turkinkyyhkyjä on talvehtinut sekä Enolan että Rappulan kaupunginosissa, ensin mainitussa on aivan viime päivien aikana nähty jopa parikymmentä yksilöä. Osa linnuista soidintaa hieman pöllömäisesti huhuillen "ku-kuu-ku", ja onpa jo kerrottu yhden naaraan hautovan pesällä. Pohjois-Karjalassa turkinkyyhky on harvinaisuus, mutta lähes joka vuosi yksittäisiä lintuja nähdään täälläkin. Useampi vuosi sitten yksi turkinkyyhky talvehti pihapiirissä Värtsilässä. Lunta Varsinais-Suomen pelloilla oli vähän, selvästi vähemmän kuin täällä. Ei menee enää kauan, kun ensimmäiset kiuruparvet ilmestyvät niille ruokailemaan. Ja vähitellen kevät vyöryy näillekin leveysasteille.

 

Mustakaularastas toi valoa maakunnan pimeyteen

Valon määrä on lisääntynyt lyhyessä ajassa huimasti: päivän pituus Joensuussa on tänään torstaina 14.2. (hyvää ystävänpäivää!) jo 8 tuntia 47 minuuttia, kun se alle kaksi kuukautta sitten joulun alla oli lähes neljä tuntia lyhyempi. Muutos on sitä nopeampi, mitä pohjoisempana ollaan. Kevätpäiväntasaukseen ei ole enää kuin reilu kuukausi, ja pääsiäistäkin vietetään tänä vuonna jo maaliskuun puolella. Ja silloinhan on jo kevät! Valoisuuden myötä myös täällä talvehtivat linnut ovat alkaneet laulaa, tikat rummuttaa ja pöllöt soidintaa. Viikonloppuna omiin korviin kantautuivat lehtopöllön ja huuhkajan soidinäänet, tosin Varsinais-Suomessa, jossa valoa on vielä nyt enemmän kuin täällä Pohjois-Karjalassa. Juuri nyt tuossa ikkunan takana laulaa punainen pikkukäpylintukoiras seurassaan vihreänvärinen naaras. Lintuharvinaisuukset ovat olleet vähissä, kuten yleensäkin talvisin. Tammikuun alussa bloggaajankin Utön saarella näkemä isohaarahaukka on ilmeisesti talvehtinut Ahvenanmaalla, sillä lajista on tehty helmikuun aikana noilla seuduilla jo kolme havaintoa, viimeksi eilen keskiviikkona. Viime viikon alussa Etelä-Karjalan Joutsenosta löydettiin isosta keltasirkkuparvesta harmaasirkku, joka lienee vieläkin paikalla. Mustakaularastas on puolestaan viettänyt talveaan Espoossa. Viime sunnuntaina mustakaularastas löydettiin kuitenkin myös Joensuun Noljakasta Harri Kontkasen toimesta. Lintu oli paikalla ainakin vielä eilen keskiviikkona, jolloin oheinen kuvantapainen siitä tuli otettua. Kovasti räkättirastaan näköinen, eikö totta, mutta sittenkin erilainen: rinta on pääväriltään musta, eikä siinä ole lainkaan keltaista, kuten räksällä. Mustakaularastas on vähään aikaan ensimmäinen suurharvinaisuus Pohjois-Karjalassa, mikä piristikin kummasti maakunnan harrastajien mielialoja. Toki talvi on ollut monella tapaa muutenkin linnustollisesti mielenkiintoinen, mutta kyllä nämä eksoottiset vieraat aina tuovat oman mausteensa harmaaseen arkeen. Mustakaularastas on tavattu Suomessa noin 50 kertaa. Noljakan tuore havainto on Pohjois-Karjalan kolmas: 1970-luvulla löydettiin syksyllä Joensuusta kuollut naaras, ja nuori koiras vietti talven 2004/05 Liperin Viinijärvellä. Mustakaularastaan lähisukulainen punakaularastas erotettiin äskettäin omaksi lajikseen. Sitä ei ole vielä Suomessa havaittu. Joskus joku löytää ensimmäisen...