Keskiviikko, 20.2.2019 
Heli, Heljä, Helinä

Ei ole kahta samanlaista urpiaista

Urpiainen on ilman muuta yksi tämän talven linnuista. Se nähtiin tammikuun lopun Pihabongauksessakin, jossa urpiainen nousi runsaimmaksi lajiksi ohi perinteisten talitiaisen ja keltasirkun.

Pohjoisen urpiaisia on riittänyt lähes joka pihaan ja puutarhaan aivan eteläisimmässäkin Suomessa näihin päiviin asti. Pikkuhiljaa niiden kevätmuutto kuitenkin käynnistyy, ja pienet söpöläiset lähtevät taas kohti pohjoisia ja koillisia pesimäalueitaan.

Jatka lukemista

Läskitaistossa lenkkaritkin lentävät

Paluu uuteen elämään - viime syksynä alkaneeseen laihdutustaistoon - alkoi nihkeästi vuoden vaihteen jälkeen. Lenkille on kiva lähteä, mutta ruokavalion ruuvaus aikaan ennen joulua on yllättävän tahmeaa - miten tiukassa onkaan kiintymys suklaaseen, juustoihin ja muihin pikkuherkkuihin, kun niitä on napostellut pari viikkoa huolettomammin. Onneksi on kohtalotovereita, joiden kanssa puhuminen keventää mieltä tässäkin asiassa. Kropan kevennystä on taas vuoden alusta yritetty edistää lenkkien lisäksi ryhmäliikuntatunneilla. Pari viikkoa sitten olin elämäni toisen kerran spinningissä. Saavuin saliin vähän myöhässä, joten pyörän säädöt jäivät vähiin. Kesken kunnon spurtin toinen jalkani irtosi polkimen pidikkeestä. Koska en tiennyt hätäjarrusta - tai mikä lie punainen vipu se onkaan - yritin pysäyttää vinhasti rullaavat polkimet jalalla. Siitä seurasi se, että kenkäni lensi jalastani hienossa kaaressa. Pääsin lopulta takaisin vauhtiin molemmat kengät jalassa. Koska hain huippusykettäni uudella sykemittarillani, olin ihan hapoilla jo 20 minuutin kuluttua. Seuraavaksi lensi juomapullon korkki, sillä niskajumitus ja huohotus söivät käsieni hienomotooriset taidot kerralla. Kannustava aloitus. Tunnin päätyttyä olin varma, ettei kyseessä ole minun harrastukseni, mutta viikon päästä siellä taas pönötin. Ihan putkeen ei mennyt vieläkään, sillä ohjaustanko lähti vähän väliä liikkeelle säädöistään, mutta tuo lisäjännitys toi vain lisätreeniä vatsiksille, jotka lymyävät pehmeän mutta pienentyneen elintasokerroksen alla. Tällä viikolla aion paikalle niin hyvissä ajoin, että voi ehkä kerrakin keskittyä itse treeniin. Tänä talvena on saanut nauttia huippuhyvistä ulkoilusäistä, minkä takia ryhmäliikuntatunnit ovat jääneet vähälle, sillä lähden toimistopäivän jälkeen mieluummin ulos kuin sisälle hikoilemaan. Peruskävelylenkillä ei pala kaloreita yhtä paljon kuin vaikkapa kiertoharjoittelussa tai spinningissä, mutta ei elämä voi olla pelkkää kaloreiden laskemista, vaikka kiloja onkin vielä karistettavana ihan tarpeeksi. Kaltaisestani nautiskelijaluonteesta ei kai voi koskaan tulla supertiukkista minkään suhteen, ja hyvä niin.  

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Mikä lie tammikuussa vikana, mutta nyt meinasi jälleen lipsahtaa viime vuoden tapaan pari tasokasta kuvataidenäyttelyä ohi silmien.

Taidekeskus Ahjossa on vielä huomenna sunnuntaina (27.1) esillä Pohjois-Karjalan ammattiopiston vuoden 2010 audiovisuaalisen viestinnän vuosikurssin valokuvista koostuva lopputyönäyttely Todennäköisesti, ehkä.

Jatka lukemista

Pihabongaus: putoaako sinitiainen kolmannelta sijalta?

Tänä viikonloppuna on taas aika Pihabongauksen, joka järjestetään Suomessa nyt jo kahdeksannen kerran. Osallistuminen on vaivatonta ja hauskaa: riittää, kun seuraat kotipihasi tai vastaavanlaisen paikan lintuja vapaavalintaisen tunnin ajan lauantaina 26.1. tai sunnuntaina 27.1. Pane ylös, montako lajia  ja kuinka monta yksilöä kutakin näit (tai kuulit). Jotta samoja lintuja ei tulisi laskettua useaan kertaan, ilmoita yksilömääräksi suurin yhtä aikaa kutakin lajia näkyvillä oleva määrä. Ilmoita havaintosi ensi perjantaihin 1.2. mennessä osoitteeseen www.pihabongaus.fi, josta löydät myös postiosoitteen (havainnot voi ilmoittaa postikortillakin) sekä Pihabongauksen tarkat ohjeet. Tarkan yksilömäärän ilmoittaminen joistakin alati paikkaa vaihtavista linnuista voi olla hankalaa, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Jos esimerkiksi sinitiaisia tai urpiaisia vaikuttaisi pyörivän lintulaudalla ja sen läheisissä puissa yhteensä enemmän kuin kuin kymmenen, mutta varmasti alle 20, luonteva ilmoitettava yksilömäärä on 15. Aina tietysti parempi, jos tarkan yksilömäärän pystyy laskemaan. Pihabongaus antaa hyvän kuvan koko Suomen talvilinnuston tilasta juuri nyt. Jos veikata saa, viherpeipot ovat viime talvien tapaan jälleen vähissä, keltasirkut ovat keskittyneet suuriin parviin maaseudulla eivätkä ole tulleet kaupunkeihin, urpiaisia nähdään paljon ja mustarastaistakin tehdään tavallista enemmän havaintoja. Mutta nuo ovat vain ennakkoarvioita: lähemmäksi totuutta päästään viikonlopun aikana. Vuosi sitten Pihabongaukseen otti koko maassa osaa 15 000 havainnoitsijaa 10 000:lla pihalla, ja samaan ylletään varmasti nytkin. Viime talven Pihabongauksen runsaslukuisimmat lajit Pohjois-Karjalassa olivat tässä järjestyksessä (suluissa kokonaisyksilömäärä): talitiainen (4 468), keltasirkku (3 480), sinitiainen (2 059), viherpeippo (1 529), pikkuvarpunen (1 231), varis (1 030), hömötiainen (919), harakka (764), punatulkku (744) ja närhi (616). Maakunnan 463 mukana olleella pihalla havaittiin vuosi sitten 50 lajia. Eiköhän panna paremmaksi.

 

Koskikaran päätä ei palella

Koskikara kuuluu niihin harvoihin lintulajeihin, jotka tulevat pohjoisesta talvehtimaan näille leveysasteille. Muuttomatka ei välttämättä ole montakaan sataa kilometriä, mutta suoritettava se on silti: pohjoisen purot jäätyvät, eivätkä karat pääse Lapissa sukeltamaan itselleen ravintoa. Pohjois-Karjalassakin osa vuolaista puroista ja pikkujoista jäätyy joka talvi. Osa taas on sellaisia, että ne pysyvät osittain auki kovillakin pakkasilla, ja se riittää koskikaroille hyvin. Hyvillä sulilla, kuten esimerkiksi Enon Sirkanpurossa, koskikaroja voi olla lyhyellä pätkällä jopa neljä, viisi yksilöä. Liperin Siikakoskellakin koskikaran tapaa liki takuuvarmasti. Koskikara on tuttu, joskaan ei jokatalvinen vieras aivan Joensuun ydinkeskustassa. Onpa karan nähty hakevan ravintoa jopa Karsikon Neste-huoltoaseman viereisestä ojastakin. Säiden mukaan karojen on siirryttävä sinne, missä sulan puron pohjasta löytyy koskikorennon toukkia. Joskus kara on osunut kiikareihin esimerkiksi Ahvenisen ja Haapalahden silloilla, vaikka yleensä ne eivät näillä sulilla talvehdikaan. Ja on sellainen tullut nähtyä seikkailemassa Kontiolahden Häikänniemen laiturillakin joskus loppusyksystä, vielä, kun Höytiäinen on aivan jäistä vapaa. Valon lisääntyessä ja kevään edetessä koskikarat saattavat innostua aurinkoisina päivinä laulamaan talvehtimispaikoillaankin. Karan laulu on äärimmäisen hienoa kuultavaa: linnun ääni ei ole kova, mutta lumoavan kauniisti ja vaihtelevasti lintu visertelee kilpaa puronsolinan kanssa. Kutsuääni on terävä sirahdus "psritt", joka erottuu hyvin ympäristön muista äänistä, vaikka koski kuinka pauhaisi taustalla. Koskikaroja talvehtii tälläkin hetkellä maakunnan alueella kaikkiaan varmasti ainakin joitakin kymmeniä yksilöitä. Huhtikuun koittaessa karat lähtevät kevätmuuttomatkalle kohti pohjoista ja pesimäpuuhia. Puroretkelle kannattaa siis lähteä viimeistään sitten, kun kevätaurinko jo selvästi lämmittää. Koskikaran laulu hivelee korvia, ja on noiden todella karaistuneiden lintujen touhuja hauska muutenkin seurata.

Tirskahduksia hiljaisuudessa

Metsässä on juuri nyt useimmiten aivan hiljaista. Tai ei täysin, vaan melkein: ainahan jostain kuuluu auton, moottorisahan tai vaikkapa koiran ääni. Silti hiljaisuus kuvaa parhaiten sydäntalven metsän äänimaisemaa. Päivä on yhä lyhyt, vaikka tänään tiistaina sen pituus on jo minuuttia vaille 6 tuntia, kun lyhimmillään se talvipäivänseisauksen aikaan käväisi alle viidessä tunnissa. Välillä taivaalta kuuluu korpin ronkaisu, jossain rääkäisee närhi. Kuusimetsän syvyydestä kuuluu epäsäännöllistä, hiljaista kopsutusta: liekö pohjantikka etsimässä ravintoa lahopökkelöstä? Hädin tuskin jäistä vapaana virtaava puro solisee, mutta koskikaroja ei nyt näy, ei kuulu. Jossain ne nytkin sukeltelevat, sulia paikkoja on pitkän puron varressa vaikka kuinka monta. Juuri kun on aivan hiljainen hetki, korviin kantautuu ensin ohutta, korkeaa sirinää. Sirahdusten lomaan sekoittuu hauskaa rätinää, on kuin jotkut tirskahtelisivat toisilleen. Pyrstötiaisparvi on liikkeellä nuoressa koivikossa. Äänet kertovat pyrstötiaisten olevan tulossa lähemmäksi, ja pian ensimmäinen näkyykin. Se on kuin pingispallo, jolla on pitkä häntä. Lintuja on kaikkiaan kuusi, seitsemän. Koko ajan sirahdellen ja tirskahdellen ne liikkuvat höyhenenkevyinä koivujen yläoksia pitkin eteenpäin. Pyrstötiaisten suurta herkkua ovat kirvojen munat, joita ne koivuista etsivät. Aina niitä ei ole kuitenkaan helposti saatavilla. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana pyrstötiaiset ovatkin oppineet käymään myös lintujen ruokintapaikoilla, ja niitä saattaa nähdä vierailemassa esimerkiksi talipalloilla. Sirahtelu, piipitys ja tirskahtelu vaimenevat vähitellen loppuakseen kohta kokonaan: parvi jatkaa matkaansa ravinnonhaun merkeissä eteenpäin. Pyrstötiaiset tuntuvat olevan aina menossa jonnekin, ja tuskin koskaan pyrstötiainen on yksin liikkeellä: vähintään ne liikkuvat pareittain ja varsinkin syysvaellusten aikaan jopa kymmenien yksilöiden parvissa. Pyrstötiaisten poistuttua metsässä on taas hetken aivan hiljaista, kunnes sen "rikkoo" taas tirskahdus. Sävy on vähän toisenlainen, ja nyt ääni tuntui kuuluvan puron rannalta. Se on kuin onkin koskikara. Sydäntalven metsässä on sittenkin ääntä ja elämää.

Teeren näkeminen ilahduttaa aina

Joulun ja uudenvuoden tienoilla maakunnassa tehdyillä retkillä onnistuttiin näkemään useampikin teeriparvi, mikä on yllättävän harvinaista herkkua. Monena viime talvena teeriparvia ei osunut kohdalle sitten millään, mutta nyt sattui aivan muutaman päivän sisällä joitakin kertoja. Joskus todellakin tuntuu, ettei teeriä ole missään. Ainakaan niitä ei näe, jolleivät linnut nouse puihin. Tällä kertaa teeriä osui kohdalle mukavasti: vähintään kymmenen lintua Sarvingissa, parikymmentä Rekivaarassa ja peräti 40:n teeren parvi Mustavaaralla. Lisäksi joitakin pienempiä parvia ja yksittäisiä lintuja. Yksi lensi tien yli niinkin lähellä Joensuuta kuin Kulhossa. Nyt kun luntakin on saatu runsain määrin, kanalinnuilla ei pitäisi olla talvenvietossa mitään hätää. Kovilla pakkasilla ne pääsevät kaivautumaan kieppeihin, ja ravintoakin pitäisi olla tarjolla. Yhtään metsoa saati riekkoa ei sen sijaan tämän talven retkillä ole kohdalle sattunut, tosin riekkomailla ei ole tullut toistaiseksi kuljettuakaan. Metsosta tuli koko viime vuoden aikana vain yksi havainto, kun koppelo lähti lentoon tienvarresta Kuismassa. Pyitäkin näkee harvemmin, aina silloin tällöin kuitenkin. Kaksi pyytä sentään piilotteli vuodenvaihteessa lepikossa vanhan metsän reunamissa Puson suunnalla. Peltokanat ovat Pohjois-Karjalassa vielä metsäkanalintujakin vähälukuisempia. Joitakin fasaaneja sentään täällä talvehtii, seikkailipa yksi naaras Otsolassakin marraskuun lopussa. Peltopyyn voi hyvällä onnella havaita Liperissä. Kaatamosta ilmoitettiin jokin aika sitten kuuden linnun parvi. Kyseessä ovat tarhasta luontoon vapautetut linnut ja niiden jälkeläiset, joita todistettavasti on luonnonoloissakin Liperissä syntynyt. Joskus muinoin peltopyy on kuulemma ollut yleinen, luonnonvarainen lintu Suomessa aina Lappia myöten. Ja on niitä ollut Pohjois-Karjalassakin, jopa Lieksassa ja Enossa. Nykyiset peltopyyt ("tanskanpyyt") ovat eri alkuperää kuin meillä aiemmin pesineet ("turkinpyyt"), eivätkä ne oikein tahdo tulla täällä toimeen ilman tarhausta. Fasaani taas on puhtaasti Suomeen maahantuotu riistalintu, vaikka kanta onkin jo villiintynyt. Teeri, metso, pyy ja riekko kuuluvat alkuperäiseen lajistoomme. Toivottavasti niiden kannat säilyvät elinvoimaisina, jottei tarvitsisi ryhtyä korjailemaan tarhametsäkanoilla.

Satuhäiden paluu ihkuksi ohjelmaksi

Yle aloitti Satuhäiden uudet jaksot maanantaina. Jännityksellä odotin, miten käy: joutuuko kanavaa vaihtamaan ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Ei tarvinnut. Ohjelma on palannut alkuaikojensa suuntaan. Enemmän romantiikkaa ja selvästi vähemmän kiroilua tai yksityiskohtia, joita katsoja ei olisi halunnut tietää. Viime kausi mentiin välillä aika vahvasti lööppijulkisuutta hakevalla tositv-otteella, ja minua se ärsytti kovasti. Ylen saaman palautteen perusteella en ollut yksin. Ihanaa, että ainakin tämä eka pari oli niin normaali, kommetoi kaverini, ja olen ihan samaa mieltä. Olen aina ollut innoissani häistä ja kaikesta niihin liittyvästä puuhastelusta. Olen armoton romantikko, ja vaaleanpunaiseen utuun kietoutuneet rakkaus, ikuisuus ja onni sekä ihanaa-huokailut kuuluvat mielestäni ehdottomasti häähumuun, kun taas seksiasioiden julkinen ruotiminen tai känniriidat eivät. Hääohjelmissa on jotakin samaa kuin lehtien sisustusjutuissa. Harvan koti on koko ajan niin siisti ja laitettu kuin juttujen valokuvissa, kaikki sen tietävät, mutta ei se haittaa. Kauniiden asioiden parissa on mukava hengähtää hetki ja palata sitten arkeen. Jos ohjelman hääparista huokuu aito onnellisuus ja jakso on tunteikas, jättää se myös katsojan hyvälle mielelle, ja se toivottavasti onkin tällaisten ohjelmien tarkoitus. Ps. Joensuussa on vihdoinkin tai ainakin pitkästä aikaa Häämessut! Tahdon, tahdon -häätapahtuma pidetään lauantaina 19.1. Kimmelissä. Ensi kesän kaasona suuntaan tietenkin paikalle. Ps. Karjalaisen Juhlat-liite ilmestyy 20.2. Jos sinulla on juttuvinkkejä tai -toiveita, laita sähköpostia Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.  

Utö 3.1. 2013, aivan uskomaton bongaus!

Onneksi sinne tuli sittenkin lähdettyä. Ja vielä enemmän: onneksi ei ennen joulua, jouluna, joulun jälkeen eikä vielä uutenavuotenakaan. Vaan vasta torstaina 3. tammikuuta. Uudenvuodenpäivän tilauskyytiin ei mahtunut, pääsi vain varasijalle. Lopulta hyvä niin, mitä jälkeenpäin siitä retkestä muilta kuuli: menomatka Kasnäsistä Utöseen oli kestänyt KUUSI tuntia kaameassa aallokossa ja vielä niin, että paattiin oli alkanut päästä vettä keulasta, joka vajosi yhä syvemmälle... Loppu hyvin kaikki hyvin näilläkin sankareilla: lintu näkyi ja mantereelle pääsivät toverit ehjin nahoin takaisin. Keskiviikkona 2.1. tarjoutui taas tilaisuus kymmenelle nopeimmalle: lähtö torstaiaamuna kello 8.30 Nauvon Pärnäsistä, hinta lopulta 120 euroa per nuppi. Vasta noin kello 16 lopullinen päätös syntyi: ei kun iltajunalla Saloon yöksi, ja jatkoyhteys aamulla Mikkelistä matkaan lähteneen Markku Lundin autokyydillä Pärnäsiin, lähtö Halikosta kello 5.30. Laiturilta päästiin taksiveneellä liikkeelle vähän kello 8.30:n jälkeen. Onneksi ei tuullut kovin pahasti, mutta kyllä vene isoimmissa aallokoissa hieman ilkeästi keikkui. Kello 10 puhelimeen tuli tekstiviesti: matkan varrella Jurmossa oli juuri nähty isohaarahaukka! Lennossa kohti Utötä... voi veljet, jos tuo nähtäisiin... Tunnelma veneessä hieman latistui, kun Utöstä tiedotettiin isohaarahaukan jatkaneen etelään... voi harmi, siinä meni elis läheltä. No, kettusirkkuahan tänne oli tultu bongaamaan. Rantauduttiin, noustiin laiturille. Utö-konkari Jorma Tenovuo tuli vastaan ja tervehti retkueen, kun samassa hänen puhelimensa soi. Ilmeestä näki heti, mistä oli kyse: isohaarahaukka oli staijarien putkessa juuri nyt. Hirveällä juoksulla nousu ylös majakan juurelle. Missä, missä? Isohaarahaukka lensi ensin kaukana meren yllä etelän suuntaan, mutta kääntyi ja ohitti Utön aivan vierestä, aivan upeasti. Jatkoi siitä sitten matkaansa länteen, Kökarin suuntaan ja katosi mereiseen horisonttiin. Huh-huh! Tuo loistava bonuspinna saatiin siis sittenkin, oli vieläpä elämänpinna yhdeksälle kymmenestä, ainoastaan Aarne Ohtonen oli lajin joskus aikaisemmin onnistunut näkemään. Nopeat kättelyt, ja seuraavaksi etsimään pääkohdetta, kettusirkkua. Aikaa ei olisi kovin paljon, kapteenin mukaan takaraja paluumatkan käynnistymiseen olisi kello 13, jotta ehdittäisiin Nauvoon ennen pimeän tuloa. Tenovuo opasti paikat, joilla kettusirkku oli aiemmin nähty. Ryhdyttiin pienissä ryhmissä sitä etsimään. Ja katso: olisiko mennyt vajaa tunti, kun Lund ja kumppanit sen olivat löytäneet Tenovuon pihasta. Kipin kapin sinne, mutta lintu oli taas kadonnut. Poukkoilua, sykyilyä: minnehän se livahti? Ei hätää, pian superharvinainen amerikkalainen sirkku löytyi uudestaan, ja nyt sitä pääsivät ihailemaan kaikki. Fiilikset olivat sanoinkuvaamattomat, hymy jokaisella herkässä. Eipä olisi voinut uneksiakaan eilispäivänä Joensuussa vielä kärvistellessä, että tässä tulisi käymään näin. Näin siinä nyt vain kävi. Utö näytti torstaina muutenkin talvista parastaan: aurinko paistoi, ja saarella tuntui jopa lämpimältä. Pärnäsiin rantauduttiin kello 15:n aikoihin, matkalla siemaistiin pinnakahvit Paraisilla, ja takaisin Halikkoon päästiin kello 17. Kuohujuoma aukaistiin illalla. Utöseen mennään joskus uudestaan, vaikka sitten yhteysalus Eivorilla muutamaksi päiväksi. Se satumainen säkä, joka torstaina 3.1. osui kohdalle, tuskin enää toistuu. Eikä tarvitsekaan, kippis!

Juuan susi ei ilotulitusta tarvitse

Tätä kirjoitettaessa se taas alkoi, tai oikeastaan jo hieman aiemmin. Uuttavuotta juhlitaan, ja ainakin tällä hetkellä se pelkästään kuuluu, ei näy. Juuri äsken Jänönpuistossa yöpymässä ollut kesykyyhky nousi siivilleen ja lähti lentämään kohti keskikaupunkia. Hetken päästä taivaalta kuului ison naakkaparven ääntelyä. Kuten hyvin tiedetään, linnut ja muut eläimet pelkäävät ilotulituksia. Mieleen muistui heti Kolilla jokunen vuosi sitten talvehtinut merikotka, joka pauketta säikähdettyään lensi sähköjohtoihin ja kuoli. Mahtaa olla piharuokinnalla käynyt kuusitiainenkin ihmeissään, missä yöpyneekin. Toivottavasti pauketta on vähemmän Enon Uramossa, jossa kuvan kuusitiaista eilen ihasteltiin. Erityisemmin eivät linnut piittaa ihmisten touhuista, mutta se on tiedossa, että ilotulitukset aiheuttavat paniikkia niissä niin kuin monissa eläimissäkin, kuten kissoissa, kaneissa ja koirissa. Vaan mitäpä tuosta, sanoo varmaan moni. Mitäkö tuosta? Itseni on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät kohtele eläimiä ja luontoa ylipäätään niin kuin lähimmäisiään ja, tämä on tärkeää, muita ihmisiä, lajitovereitaan. Laji kuin laji, elämisen oikeus täytyy olla. Kuten sillä onnettomalla Juuan sudella, jonka jahti on näillä tunneilla päättymäisillään.  Metsästäjien tekemänä haavakkona sen pitäisi kuolla mahdollisimman nopeasti. Juuan metsästäjät, älkää silti järjestäkö ilotulitusta (epäonnistuneen?) jahtinne kunniaksi.