Maanantai, 19.11.2018 
Elisabet, Liisa

Sukista aarteisiin

Viimeisen parin kuukauden aikana olen lukenut ja selannut aikamoisen pinon käsityö-, sisustus- ja joulukirjoja. Osasta kirjoitin jo paperilehden välissä tulleeseen Joulu-liitteeseemme, mutta muutama jäi vielä tänne blogiinkin ruodittavaksi. Sinkkuelämää-sarjassakin nähdyn Yasmena-laukun suunnittelijan, Emily Blumenthalin Käsilaukkukirja (Moreeni, 2012) kertoo kaiken olennaisen käsilaukkujen tekemisestä. Kaikki kirjan mallit on tehty samasta valkoisesta kankaasta, joka helpottaa laukkujen muotoon ja yksityiskohtiin keskittymistä. Kirjan ohjeilla valmistuu 15 erilaista laukkua salkusta kehyslaukkuun. Kirja sopii taitavalle ompelijalle tai käsityöihmiselle, jolla on keskittymiskykyä ja jota eivät haasteet pelota. Minä jouduin kirjan selattuani jälleen kerran hyväksymään sen faktan, että kauppakassia kummoisempaa ei hermoillani kannata yrittää. Mutta jos intoa ja taitoa on, niin itsekin saa näköjään tehtyä todella hienoja laukkuja! Iki-ihanat käsityöaarteet (WSOY, 2012) on käsityönopettajien ja alan moniammattilaisten, Anne Sneckin ja Raija Sairasen kirja. Siinä on yli 50 klassista ohjetta, jotka on jaoteltu tekovälineiden mukaan: ommeltavat, virkattavat, neulottavat ja kudottavat työt. Kirjassa on muun muassa kierretoimikasmaton, ryijytyynyn, pitsineulesukkien, koukuttavien kintaiden ja lakanapitsien ohjeet. Mahtavaa on se, että osa malleista on kierrätysmateriaaleista ja joka osiossa on yksi tuunattava työ. Kirja on moderni pala kansallista käsityöperinnettä ja ehdoton valinta pukinkonttiin kässäihmiselle. Paljon valokuvaava ilahtunee Mirja Ekosen ja Marjo Koivumäen Askartele, ompele ja sisusta valokuvista -kirjasta (WSOY, 2012). Aiheeseen liittyviä blogeja seuranneille kirjassa ei kovin paljon uutta ole, mutta se kokoaa ideat yksiin kansiin. Kirjan ohjeissa valokuvia tulostetaan kankaille, laminoidaan, väritetään ja ommellaan. Niistä tehdään tauluja, laukkuja, valaisimia, tyynyjä, paikkalappuja, kutistemuovikoruja ja vaikka mitä. Kirja sopii etenkin skräppääjähenkiselle käsityöihmiselle. Suuri sukkakirja (WSOY, 2012) sai minut kiljumaan riemusta - aluksi. Kannessakin sanotaan, että se on ainoa sukkakirja, jonka todella tarvitsen, ja vieläpä 75 ohjetta. Jee! Kirja on käännöskirja, sen tekijä on amerikkalainen Kathleen Taylor, ja se varmasti toimii niille, jotka ovat ikänsä sukkia neuloneet, sillä kirjassa on tosi kivoja malleja. Ongelmani numero yksi johtuu puhtaasti konservatiivisesta ajattelustani: sukassa on oltava kantapää, joka neulotaan paikalleen, kun sillä kohdalla ollaan. Mitä siis ovat nämä putkisukkamallit, joihin kantapäätä ei tehdä ollenkaan, tai mallit joihin tehdään jälkikäteen kantapää? Ongelma numero kaksi liittyy lankoihin. Kaikki kirjan mallit on tehty langoilla, joista en ole kuullutkaan. Okei, verkkokaupoista voi tilata lankoja vaikka Jenkkilästä asti, mutta silti. Ongelma numero kolme ovat neulontakaaviot, sillä niitä on vain osaan sukista. Minä reppana kun tarvitsen yhä silmällä nähtävän mallin, pelkkä teksti tuppaa muuttumaan puikoilla kaaokseksi. Suosittelen kirjaa siis sukkamestareille, itselleni siitä ei ole apua vielä moneen vuoteen. Mutta ehkä joskus minustakin kuoriutuu jonkin sortin neuloja. Tosin palmikkoneuleen tekokin on jo unohtunut...

Grönlanninlokki, vihdoinkin "oikeassa" paikassa!

Grönlanninlokki on ollut pitkään puutelistan kärkipäässä, oikeastaan jo 1980-luvulta lähtien. 2000-luvulla ei tästä lajista oikein tullutkaan sellaisia havaintoja, joiden perään olisi kannattanut lähteä edes yrittämään. Alkoi jo miettiä, näkeeköhän tuota lajia koskaan missään.

Kunnes sitten koitti vuosi 2012. Alkukesästä grönlanninlokki viipyili jonkun päivän kaatopaikalla Nokialla. Ei viitsinyt lähteä ajelemaan erikseen Pohjois-Karjalasta sinne asti. Loppukesällä "grönski" löytyi sitten kaatopaikalta Porvoosta. Tällä kertaa oma ohjelma ja reitti sopivat hyvin, pieni koukkaus matkalla Joensuusta Saloon, ja ehkä elis hoituisi.

Jatka lukemista

Arktinen tuuli tuo ja vie lintuja

Arktinen ilmavirtaus on tuntunut luissa ja ytimissä pari hienoa päivää. Bongaripiireissä ryhdyttiin jo viikonloppuna herkuttelemaan etukäteen lajeilla, joita sään muuttuminen voisi Suomen tuoda. Tundrakuikka? Virta-alli? Pikkutelkkä (joka muuten on tavattu Suomessa vain kerran, 1980-luvun loppupuolella Enon Ahvenisella...)? Tai jotain muuta? Grönlanninlokki kelpaisi, paremman puutteessa olisi kiva nähdä pitkästi aikaa isolokkikin. Jotain viima on näille leveysasteille viime päivinä jo tuonutkin. Tiistaina Kontiolahden Häikänniemessä nähtiin pikkukajava, ja päivää myöhemmin havainnoitsijat ohitti upealla lennollaan amerikanjääkuikka. Rannikko-Suomessa on nähty jokunen pikkuruokki. Lauha syksy ja sen muuttuminen suhteellisen nopeasti jäätäväksi talveksi on ollut linnustollisesti mielenkiintoinen. Aivan viime päiviin asti Suomessa on tehty paljon havaintoja kovin myöhäisistä metsä- ja valkoposkihanhista. Yleensä lintuja on nähty kerralla yksi tai korkeintaan muutamia, mutta Kymenlaaksossa säväytti vielä noin viikko sitten peräti 550 valkoposkihanhen joukko. Vesilintuja on samoin riittänyt nähtäväksi kaiken aikaa: kuikkia, kaakkureita, mustalintuja, alleja, pilkkasiipiä ja niin edelleen. Niin kauan kuin järvet pysyvät jäättöminä, niiltä voi aina löytää jotain mielenkiintoista. Ja lauantaina on sentään jo joulukuu. Kuvan sepelhanhi kuuluu sekin arktisiin lajeihin. Kuva otettiin marraskuun 1. päivänä Salossa, jossa lintu laidunsi puidulla pellolla kaikessa rauhassa ainakin yhden päivän ajan. Tiira-lintuhavaintopalvelun mukaan sepelhanhi on tuon jälkeen nähty maassamme enää vain viisi kertaa. Viimeisin havainto on 20. marraskuuta Kotkasta, joten lienevät jo tämän lajin myöhäisimmät edustajat matkanneet läntisen Euroopan talvehtimisalueilleen. Kaksi vuotta sitten yksinäinen sepelhanhi seikkaili Uimaharjussa vielä joulukuun alussa, sekin yksi osoitus loppusyksyn lintumaailman alituisesta yllättävyydestä. Ei siis muuta kuin lämmintä päälle ja rannalle.

 

Kun hirvi paloi poroksi

Meillä on ollut kavereiden kanssa jo useamman vuoden ajan ruokakerho. Olemme säännöllisen epäsäännöllisesti kokkailleet yhdessä jotain uutta ja hyvää. On tehty sorsaa, jänistä, ankkaa, kasvisruokaa, sushia, thaimaalaista, hummerikeittoa, alkuruokia, pääruokia, kokonaisia menuja ja vaikka mitä hienoa ja hyvää. Ruuanlaitto on otettu aina vakavasti, yhdellä kerholaisella on jopa asiaan liittyvä tatuointi. Olemme aina olleet ylpeitä siitä, että jokainen suhtautuu ruuanlaittoon pieteetillä ja on valmis kokeilemaan aina jotain uutta. Ja aina on hyvää tullut. Noh, viikonloppuna vietimme sitten ruokakerhon pikkujouluja mökillä. Ruokalista olisi tällä kertaa savuteemainen: lounasburgerit avotulella ja illaksi savustettua naudan lapaa tummassa olutkastikkeessa sekä kaskinaurispyreetä. Ongelmat alkoivat jo kaupassa: nautaa ei ollut, joten ostimme huomattavasti rasvattomampaa hirveä. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä paskin idea koskaan. Myös sinällään yksinkertaiset burgerit uhkasivat mennä vihkoon jo ennen mökille pääsyä: yksi neropatti oli laskenut, että sopiva määrä hampurilaissämpylöitä neljälle hengelle olisi kuusi. Kuka saisi santsata, kuka jäisi ilman? Normaalisti syntimme on ollut ruuan liiallinen hankkiminen, ei kitsastelu. Burgergatesta selvittiin kuitenkin suhteellisen vähin vaurioin, sillä kaikki olivat lopulta tyytyväisiä saamiensa hampurilaisten määrään. Itse söin uhallanikin kaksi. Burgereiden paistolla oli kuitenkin pidemmälle ulottuvia, ennalta arvaamattomia seurauksia. Luonnollisesti kaikki kerääntyivät nuotion ääreen ihmettelemään mysteeriä, jonka avotulella käristyvä liha ihmisen sielussa aiheuttaa. Vahtimatta jäi sisällä kamiinan päällä tekeytymässä ollut olutkastike. Puita kamiinaan kuitenkin lisättiin, ja seurauksena oli, että olutkastike muuttui alta aikayksikön pohjaan palaneeksi siirapiksi. Noh, onneksi jemmassa oli hätäpurkki kermaa, josta korvaava kastike saataisiin loihdittua kasaan, vaikkei tummaa olutta enää ollutkaan jäljellä. Hirvi olisi joka tapauksessa pääosassa illalla. Kukaan meistä ei ollut aiemmin savustanut riistaa. "Ei se nyt vaikeaa voi olla. Lötkö savustuspönttöön ja pekonia päälle, niin hyvää tulee" muistan itse todenneeni. Tuli kaikkea muuta kuin hyvää. Innokkaat savustajat lisäilivät virvokkeiden nauttimisen lomassa puuta takkaan siihen malliin, että sillä löylyllä olisi savustunut hirvi, sen vasa ja puolet metsästysporukastakin. Noin viiden tunnin liekityksen lopputulemana oli 1,5 kilon lihapalan kutistuminen alle puoleen. Syötävää lihaa hiilikasan keskeltä löytyi arviolta 200 grammaa, sekin sitkeää kuin kuolema. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, että pelastetussa lihassa ei ollut piiruakaan savun makua. Illan ainoa onnistunut ruokalaji oli kaskinauris, sekin puhtaasti säkällä ja ilman omaa ansiota. Hautasimme nauriit nuotioon ja illan poltetun maan taktiikan mukaisesti latasimme päälle jumalattoman kokon. Jostain kumman syystä ja vastoin parasta yritystämme nauriit selvisivät koettelemuksesta. Eipähän pääse ruokatoimittajallakaan pissa nousemaan päähän, kun välillä yllättää itsensä täysin ala-arvoisella ja käytännössä syömäkelvottomalla ruualla. Ja kyllähän se sekoilu nauratti kyyneltenkin läpi.  

Hiiripöllöillä menossa hurja vaellus

Loppusyksyn yksi tunnusomaisimmista lintulajeista on ollut hiiripöllö. Hiiripöllöt ovat lähteneet lähestulkoon ennen näkemättömälle vaellukselle, jonka kyllä huomaa. Pöllöjä on havaittu Etelä- ja Keski-Suomessa varmastikin satoja yksilöitä, ja niitä tuntuu olevan joka puolella. Viikko sitten Enon Sarvingista löytyi langalla istumassa ensin yksi hiiripöllö, sitten puolen kilometrin päästä toinen. Linnuilla oli selvästikin omat saalistusreviirinsä. Pohjois-Karjalassakin hiiripöllöjä on havaittu varmasti kymmeniä eri yksilöitä. Aivan yhtä paljon hiiripöllöjä on ollut muun muassa lounaisessa Suomessa. Kun siellä tuli vietettyä äskettäin hieman aikaa, tuntui, että hiiripöllön osuminen kohdalle on vain ajan kysymys. Lopulta se sitten löytyi aivan vierestä, kilometrin parin päästä sikäläisestä kodista Salon Halikossa. Hiiripöllö on päiväaktiivisin pöllölajimme, joten kun niitä on liikkeellä, niitä myös näkee. Pöllö istuu lähes aina näkyvällä paikalla: sähkölangalla, tolpannokassa tai puunlatvassa. Joskus tähystyspaikaksi kelpaa liikennemerkki tai jopa aurauskeppi. Kun pöllö saalistaa, sen pää kääntyy ainakin 180 astetta. Saaliin havaittuaan se syöksyy nopeasti ja voimakkaasti maahan, tarttuu jyrsijään kynsillään ja nousee saalis mukanaan takaisin ylös sitä jalkojensa välistä nokkimaan. Lajin nimi englanniksi on Hawk Owl eli haukkapöllö. Kovin haukkamaiset tavat sillä onkin, ja haukkamaisuutta on myös sen ulkonäössä ja ilmeessä. Hiiripöllöt pesivät pohjoisessa. Toissa kesänä esimerkiksi Suomen Lapissa jyrsijäkannat olivat huipussaan. Silloin syntyi paljon hiiripöllöjä, jotka nyt ovat lähteneet liikkeelle. Todennäköisesti pohjoisen myyräkannat ovat nyt romahtaneet, ja pöllöt ovat lähteneet etsimään ruokaa etelämmästä.

Valkoselkätikan ruokaretki ravintola Saanaan

Vaikka kuukkelit eivät jostain syystä, hieman yllättäen, näyttäytyneetkään viime lauantaina Kontiolahden vakiopaikallaan, muodostui retkipäivästä sittenkin oikein antoisa. Juuri näinhän se saisi useimmiten mennä: mitä siitä, jos pienimuotoiset bongaukset epäonnistuvat, kun kohta eteen osuu tosispontaania pikkukivaa. Pikkuisen matkaa kuukkelimetsästä Ahveniselle päin silmät osuivat pieneen möykkyyn kuusenlatvassa. Varpuspöllö istui tähystämässä saalista. Ei mikään harvinaisuus, mutta taisi edellisen kerran osua omalle kohdalle viime maaliskuussa Teijon retkeilyalueella Varsinais-Suomessa. Haapalahdella katse ja korvat tavoittivat männynlatvoista kuusi äänekästä isokäpylintua. Ei niihinkään niin kovin usein törmää. Uimaharjun pudotuspaikalla puunlatvasta nousi lentoon kauniin huilumaisesti ääntelevä taviokuurna. Ehkä niitä oli useampiakin, kova vaellus on lajilla ollut menossa. Rukaveden rannalla seistessä kiikareihin ja kaukoputkeen osui ensin yksi, sitten toinen ja lopulta kaikkiaan neljä valkopäistä vesilintua. Allit sukelsivat vedestä ravintoa nousten säännöllisin väliajoin hetkeksi pintaan. Edellisellä kerralla tällä paikalla taidettiin ihailla kiertelevää maakotkaa. Jo nyt linturetki tuntui onnistuneelta, ja nälän kurniessa kurvattiin lounasravintola Saanaan hieman kello 14:n jälkeen. Maukkaiksi osoittautuneiden retkilounaiden valmistumista pihamaalla odotellessa näkökenttään osui tehtaan suunnasta syvän aaltoilevasti lentänyt tikka. Näyttipä se isolta... Ei muuta kuin nopeasti rakennuksen takapihalle, josko vielä löytyisi. Ja siinähän tikka olikin, nakuttelemassa pystyyn jätettyä pientä pökkelöä männikön reunassa aivan tien vieressä, aivan Uimaharjun keskustassa. Vau. Se oli valkoselkätikkanaaras, kuten kuvasta näkyy. Ilmoitettiin asiasta paikalliselle lintuharrastajalle Reijo Erolalle, jonka kanssa oli puhetta läskin järjestämisestä ruokintapaikalle talveksi. Sunnuntaina Erola otti yhteyttä. Hän ei ollut nähnyt tikkaa läheisessä koivikossa kulkiessaan, mutta sen sijaan lähetti ottamansa kuvan, jossa aivan selvästi oli nimenomaan valkoselkätikan tekemiä syönnösjälkiä. Parisen viikkoa sitten valkoselkätikkakoiras nähtiin muutaman kilometrin päässä Koidanlammella. Valkoselkätikat vaeltavat syksyisin, mutta aivan yhtä mahdollista on, että laji pesii jossain Uimaharjun-Pamilon suunnilla. Kenties jopa aivan lähellä sellutehdasta, mahdollisesti jossain ihan muualla, mutta kuitenkin. Eipä ihmetyttäisi, jos ensi keväänä seudulla pääsisi kuulemaan valkoselkätikan soidinrummutusta. Ei ehkä ihmetyttäisikään, mutta varmasti ilahduttaisi.

Kassa seis, perun ostokseni!

Tarkastan yleensä aina epämääräisistä mutta silloin tällöin himottavista ja harvemmin ostettavista tuotteista hiilihydraatti- ja sokerimäärät ennen kuin pistän tuotteen koriini. Pari viikkoa sitten kahmaisin kuitenkin kaakaojauhetta koriin enkä tutkinut tuoteselostetta, sillä mielessäni näin vain iltalenkillä punastuneet posket ja kupin kuumaa kaakaota. Havaitsin virheeni kassalla, kun koetin miettiä, mitä unohdin ostaa. Katseeni osui kaakaopurkin tuoteselosteeseen: hiilihydraatteja 100 grammassa 82 grammaa, josta 80 grammaa sokeria! Mieleni teki huutaa, että kassa seis, tuota en osta! En tietenkään huutanut, vaikka huutoni olisi ehkä herättänyt muutkin sateisen maanantain lannistamat, töistä suoraan kauppaan sännänneet ihmiset. Sadattelin vain mielessäni, että olisi pitänyt ymmärtää, että kaakaojuomajauhe on sama kuin mehujuoma - ei siis ollenkaan sitä, mitä sanan ensimmäinen osa tarkoittaa vaan sokeroitua sen kaltaista tuotetta. Eihän kaakaojauhetta käytetä kerralla kuin pari lusikallista, mutta on silti järkyttävää, että se on 80-prosenttisesti pelkkää sokeria. Elämäntaparemonttini takia koetan vältellä kokonaan monia runsaasti sokeria sisältäviä tuotteita, kuten hilloja  (Dronningholmin mansikkahillo, sokeria 46 grammaa 100 grammassa), limppareita, mehuja, maustettuja jogurtteja jne. En ole vuosiin ostanut mysliä, koska joskus luin jostakin, että niissä on runsaasti piilosokeria. Viime sunnuntain laiskalla ruokakauppakierroksella jäin vertailemaan myslien sokerimääriä ja löysin yhden mielestäni kokeilemisen arvoisen. Se on hedelmä-marjamysli, jossa sokeria on 100 grammassa 18 grammaa, joista puolet tulee luontaisesti hedelmistä ja marjoista. Sokeria on siinäkin paljon, mutta kun laitan sitä maustamattoman jogurtin sekaan pari kolme ruokalusikallista, niin siihen ei maailma kaadu. Valtaosa tuotteesta on kuitenkin sitä, mitä pakkauksessa lukeekin. Vaikka hiilihydraatteja ja sokereita tarkkailenkin - ja nykyisin välillä rasvojakin - mielestäni on ihan ok ostaa joskus Fazerin sinistä (100 grammassa sokeria 48 grammaa) tai salmiakkia (100 grammassa sokeria 32 grammaa). Se on tietoinen herkuttelu-, sokeri- ja kalorivalinta. Mutta näiden vähemmän tietoisten sokerivalintojensa kanssa saa näköjään olla tarkkana.

Käsityövillitys näkyi messuillakin

Viikonloppuna Joensuun Areenassa olleet Taikasormet -kädentaitomessut vaikuttivat ainakin lauantaisen visiittini perusteella jälleen onnistuneilta. Innostunut kupina kävi monella osastolla, ja kasseihin kertyi kotiin viemisiä muillakin kuin minulla. Oli mahtavaa nähdä liikkeellä perheitä (kyllä, myös miehiä) sekä äitejä ja tyttäriä, joita yhdisti innostus käsitöihin. Messujen kuumin juttu oli tänä vuonna sormineulonta, niin Taito Pohjois-Karjalan osastolta kerrottiin. Uuteen villitykseen pääsi tutustumaan Kauhavan Kangasaitan osastolla, jossa messuavustaja Mirjam Ahopelto (kuva kuvagalleriassa) esitteli kiinnostuneille sormineulontatekniikoita. Tasotekniikalla tehty keeppimäinen huivi, johon oli yhdistetty uutta verkkolankaa, jäi kiinnostamaan ainakin minua. Myös Taito Pohjois-Karjalan osastolla myynnissä olleet matonkude&ohje-pussukat virkkausmalleineen herättivät kiinnostusta, samoin kuin paperinaruvalaisimet ja heijastinlangasta ja -nauhasta tehdyt heijastimet (kuva kuvagalleriassa). Jos olisin parempi virkkaaja (ja jaksaisin lukea ohjeita), niin harkitsisin sellaisen pöllöheijastimen tekemistä. Se oli hieno! Yksi messuilla vastaan tulleista hauskoista ideoista oli joensuulaisen R.K. Tekstiilit -yrityksen osastolla. Artesaani Riitta Kinanen on jalostanut perusvillasukkaa asteen pidemmälle: Leningrad Cowboys -ideasta liikkeelle lähteneet ja matkalla käytännöllisemmiksi jalostuneet kippurakärkiset villasukat näyttivät todella hauskoilta. Rokkaavat sisäsukat sopivat kulkusten kera erinomaisesti myös joulufriikille. Jyväskylän läheltä messuille tulleen Savi-M-osastolla hymyn huulille saivat keraamiset eläinkellot, -saunamittarit ja -sirottimet. Hirvi- ja karhutuotteet tekivät kuulemma kauppaansa, mutta koiraihmisenä kiinnostuin tietenkin koirahahmoista. Hurmaavia luppakorvia. Itselleni uusia tuttavuuksia olivat myös kontiolahtelainen Santikki,  joensuulainen Onnenpussi ja kotkalainen Sininen Sopukka. Santikki on ollut nimenä tuttu, mutta nyt oli mukava päästä hypistelemään myös yrityksen tuotteita ja valikoimissa olevia tarvikkeita - sekä tietysti puhumaan lahjanauhoista, papereista ja muista pian käsille otettavista tarvikkeista. Onnenpussin yrittäjä Marjo Räsänen (kuvagalleriassa) joutui kysymystulvani kohteeksi, sillä en heti muistanut, mistä yrityksen käsintehdyt saippuat olivatkaan tuttuja tai olivatko sittenkään tuttuja. Kaunis logo oli kuitenkin jäänyt mieleen ja pienen keskustelun jälkeen muistin, että eräs tuttavani oli esitellyt minulle taannoin yrityksen kuukausisaippuoita. Luomupalasaippuoihin viime syksyn Nizzan matkalla hurahtaneena minulla vierähti tovi jos toinenkin saippuoita tuoksutellessa. Sinisen Sopukan kaunis osasto ja etenkin värikkäät ranteiset saivat minut pysähtymään. Yrittäjä Minna Kaipainen, joka muuten on Lieksasta kotoisin, on suunnitellut kauniit ja kätevät ranteet lämmittimet, jotka voi vetäistä myös nahkahanskojen päälle. Idea syntyi kuulemma siitä, kun hän itse tarvitsi autoiluun sopivat hanskat, joissa kämmenosa olisi avoin. Pieni kelttiläishenkinen koriste toisessa ranteisessa tuo niihin ripauksen juhlavuutta. Messuilla olisi voinut käydä vaikka molempina päivinä, sillä moni osasto jäi pientä puolisen vilkaisun varaan. Päivän saldo oli kuitenkin niin hyvä, että seuraavia messuja odottaa jo innolla.  

Anssi Kasitonnin voittajateos onkin plagiaatti? Ei se ole.

Anssi Kasitonni voitti Joensuun Penttilänrannan ensimmäisen taidekisan teosehdotuksellaan Suomen tuntemattomin runoilija. Syyskussa esitelty teos on kasitonnimaiseen tapaan hauska ja oivaltava, siinä runoilija on peitetty kankaalla ja vain odottaa, että pääsee lausua loihimaan koko kansalle. Näin kuvaili taiteilija teostaan. Olin iloinen voittajasta, sillä sen antama suunta koko Penttilänrannan mittavalle, miljoonaluoloan taidehankkeelle on raikas ja ennakkoluuloton, ei tiukkapipoinen ja pönöttävä. Voittajateos ei ole abstrakti kivi- tai metallikasa, joka kuvaa luonnon ja ihmisen ikiaikaista suhdetta tai Joensuun kaupungin luonnetta idän ja lännen rajalla. Se on helposti lähestyttävä ja kirjaimellisestikin ihmisen kokoinen teos.

Mutta, mutta. Mitäs, mitäs? Teoshan onkin plagiaatti! Lokakuun alussa julkistettiin vuoden 2012 nuori taiteilija, Jarno Vesala. Tiedotusvälineisiin levisi kuva hänen vuoden 2008 teoksestaan Sininen uni - Blue Dream. Teoksessa on neljä kankaalla peitettyä mieshahmoa, joista näkyy Kasitonnin neljä vuotta myöhemmin esitellyn  teoksen tapaan vain kengät ja hieman housuja. Kasitonnin hahmo on ääneen pääsyä odottava runoilija, Vesalan hahmot laulavat. Yhteensattumako? Luultavasti.

Jatka lukemista

Keittiön somistuksia virkkaamaan

Syksy on käsityöharrastajille ja -diggareille superaikaa: uusia kirjoja julkaistaan, ja on messuja, myyjäisiä ja muita tapahtumia. Virkkaamisbuumista innostuneena on helppo ihastua myös uuteen patalappukirjaan. Virkatut patalaput eivät ehkä ole niitä käytännöllisimpiä kokin apureita, mutta ei niiden aina tarvitsekaan olla - hienot luomukset koristavat keittiötä siinä missä kauniit astiat ja keittiöpyyhkeetkin.

Herkullisen visuaaliseen ja selkeään Patalappuja à la Carte -kirjaan (Taito Uusimaa ry ja Jaana Vehkasalo, Tammi 2012) on koottu 26 erilaisella virkkaustekniikalla toteutettua mallia. Monet niistä vievät lukijan menneen ajan tunnelmiin, mutta osa malleista sopii myös moderniin ja minimalistiseenkin keittiöön. Kirjan mallit on jaettu vaikeusasteeltaan kolmeen luokkaan - helppo, vaikeahko ja vaikea - ja käyttöön tuleville patalapuille on annettu kolme lankasuositusta. Malleja on tarjolla kuviollisiin, kaksinkertaisiin sekä kohokuviollisiin patalappuihin.

Jatka lukemista