Keskiviikko, 19.9.2018 
Reija

Pikkukanadanhanhi piipahti Puhoksessa

Suomen kolmas pikkukanadanhanhi (Branta hutchinsii minima) havaittiin lauantai-iltana Koivikon pelloilla Kiteen Puhoksessa. Löydön teki Kimmo Järvinen tasoristeyksen kohdalta. Lintu laidunsi parintuhannen valkoposkihanhen kanssa kaikessa rauhassa ja jäi paikalle ainakin puoli seitsemän aikaan. Työt estivät nopean bongauksen, mihin aina pitäisi pyrkiä. Ja niinhän siinä kävi, ettei lintua vajaan kolmen tunnin etsinnällä sunnuntaiaamuna ja aamupäivällä enää löytynyt kirveelläkään. Valkoposkien määrä oli noussut jo arviolta viiteen tuhanteen, mutta ei sieltä minimaa irronnut millään konstilla. Linnut olivat aika hyvin katsottavissa, joskin vähän väliä lennossa ja paikkaa vaihtaen. Valkkaria valkkarin perään joka paikassa, ainoastaan 15 tavallista kanadanhanhea erottui joukosta. Vaikkei pikkukanadanhanhi olekaan pinnakelpoinen (kategoria E eli voi olla tarhakarkulainen), olisi tuon ihmeen mielellään nähnyt. Jokunen syksy sitten Värtsilässä oleili vahva kandidaatti, mutta selän väritys ei täsmännyt, ja tuomio oli kanadanhanhen ja valkoposkihanhen risteymä. Omaksi lajikseen pikkukanadanhanhi irrotettiin vasta äskettäin kanadanhanhesta, jota selvästi pienemmästä linnusta siis on kyse. Pikkukanadalaisia on muitakin alalajeja kuin tämä minima, mutta Suomessa havaitut kolme yksilöä ovat kaikki olleet minimoita. Hanhien muutto on jo kovassa vauhdissa, mutta suurin ryntäys on yhä edessä. Nyt vielä jonkin aikaa, toivottavasti pitkälle lokakuuhun asti, riittää pohjoiskarjalaisilla pelloilla katsottavaa ja jännitettävää: milloin tahansa joukosta voi löytää punakaulahanhen, lumihanhen, pikkukanadanhanhen tai sitten, mikä todennäköisintä, jonkin risteymän.

 

Ärsyttävä feministi

Kun kirjasta kohutaan jo ennen sen julkaisua, niin pakkohan se on saada käsiin.  Ei, kyseessä ei ole eroottisen 50 Shades -trilogian osa vaan toinen kohuttu teos, brittiläisen mediapersoonan Caitlin Moranin Naisena olemisten taito (Schildts&Söderströms, 2012).  Yli 300-sivuista kirjaa kuvataan 2000-luvun hulvattomaksi feministiseksi manifestiksi, ja sen takakansi on myyvää tekstiä - tämä on pakko lukea. Luettuani kolme ensimmäistä lukua - Minä alan vuotaa!, Minä kasvan karvaa! ja En keksi rinnoilleni nimeä! - olin jättää kirjan kesken. Moranin tapa kirjoittaa jatkuvasti jotakin ISOILLA kirjaimilla ja rakkaus huutomerkkiin saivat minut ärsyyntymään, samoin kuin kuvailut siitä, missä hän tyydytti itseään teini-ikäisenä tai millä nimellä kutsui vaginaansa, puhumattakaan ohjeista kasvattaa kunnon puska ja maistaa omaa kuukautisverta. Ensin syytin itseäni konservatiiviseksi ja huumorintajuttomaksi tiukkapipoksi - miksi Juha Vuorisen ronskeille juoppis-sarjan kirjoille voi nauraa, mutta tälle ei? - mutta sitten oivalsin: juuri tätä Moran varmaan tahtookin. Ärsyttää lukijaa, saada hänet ajattelemaan omia käsityksiään ja sitä, ovatko ne omia vai pureskelematta nieltyjä. Moranin värikkään ja omaelämäkerrallisen tekstin ydinviesti on selvä. Hän uskoo vakaasti siihen, että "naisten pitää olla yhtä vapaita kuin miesten, olivatpa nämä miten hulluja, hölmöjä, harhaisia, huonosti pukeutuvia, ihraisia, kaljuuntuvia, laiskoja ja omahyväisiä tahansa". Nainen on ihminen, tyyppi, siinä missä mieskin. Hän kysyy, että jos miehet eivät tee jotakin, miksi naisten pitäisi? Jos miehet eivät tee sitä, kuten ravaa plastikkakirurgilla tai pukeudu postimerkinkokoisiin alushousuihin, niin silloinhan se on "ihan täyttä paskaa". Kun kirjan on lukenut kokonaan, fiilis on hyvä ja sopivasti herännyt. Näinhän se juuri on! Kunpa olisin lukenut tämän kirjan jo 15 vuotta sitten. Kyllä huutomerkkejä pitääkin tässä yhteydessä käyttää! Kuten Independent-lehden lainauksessa todetaan, kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa ainakin kaikille teinitytöille. Suosittelen kirjaa lämmöllä kaikille tyypeille.

Valkoposkihanhien rynnistys alkoi

Nyt se on sitten taas vauhdissa, viimevuotiseen tapaan jälleen ehkä odotettua vähän aikaisemmin. Ensimmäiset suuret valkoposkihanhet ovat ilmestyneet laiduntamaan Pohjois-Karjalan pelloille. Ja ne kasvavat kaiken aikaa: kuvan Kontiolahden Onttolan Ruohosuon parvessa oli torstaina iltapäivällä jo noin 1 200 valkoposkihanhea, yhdeksän laulujoutsenta ja kuusi metsähanhea. Viime vuonna Ruohosuolla laidunsi parhaimmillaan noin 15 000 hanhea. Saapa nähdä, miten isoksi porukka tällä kertaa kasvaa. Rääkkylän Oravilahdella laskettiin jo keskiviikkona peräti 17 000 valkoposkea. Tohmajärven Valkeasuolla niitä on nähty muutamia tuhansia, Pyhäselän Mulossakin parituhatta. Valkoposkihanhi on kaunis lintu, ja niiden parvet ovat todella komeita. Lajia on ryhdytty vaatimaan riistalinnuksi. Ehkä se voisi jollain tavalla järjestettynä sopiakin, mutta tarkat säädökset siinä pitäisi olla. Mitä siitä seuraa, jos muutamakin pyssymies ottaa kohteekseen sanokaamme 50 000 laiduntavan valkoposkihanhen parven vaikkapa Valkeasuolla? Ainakin se, että alue tyhjenee valkoposkihanhista silmänräpäyksessä. Olisiko nyt kuitenkin parempi antaa niiden laiduntaa rauhassa? Viime syksynä Ruohosuon hanhia pysähtyivät ihailemaan lukuisat ohikulkijat, ja taisipa joku koululuokkakin käydä lintuja katsomassa. Karkea arvaus on, että jos valkoposkihanhen metsästys sallittaisiin, maakunnan syksyn hienoin lintumaailman ilmiö, joka on vertaansa vailla koko maassa, olisi pian historiaa. Kannattaako sellainen menettää ja vaihtaa parin syksyn hanhipaisteiksi? Harvojen herkkuja nekin olisivat. Ja ainakin yksi vastavaatimus pitäisi täyttää, jos valkoposkihanhi otettaisiin missään muodossa riistalinnuksi: metsähanhi pitäisi rauhoittaa kokonaan. Rauhoittaahan metsähanhi pitäisi joka tapauksessa.

 

Jatka lukemista

Pitääkö kiikarit silmillä pelätä?

Mitä vanhemmaksi elää, sitä vastenmielisemmäksi tämä maa tuntuu muuttuvan. Jopa kotikonnut. Tai ei maassa mitään vikaa ole, joissakin sen asuttajissa ehkä enemmän. Tuolla Enossa, parin kilometrin päässä omalta synnyinpaikalta Louhiojalta, tuli äskettäin käveltyä. Kiikarit kaulassa, tietenkin, kun linturetkellä oltiin. Kiikaroituakin tuli, josko löytyisi vaikka mustaleppälintu sopivasta maalaisympäristöstä. Olisi tehnyt mieli laskea pellolla ollut monikymmenpäinen varisjoukkokin, mutta ei ehtinyt. Isäntä tuli ulos talosta ja puuttui peliin. ”Mitä kiikaroit?” ”Linturetkellä ollaan…” ”Menkää metsään, jos lintuja haluatte nähdä.” ”Kai tätä tietä saa kulkea?” ”Saa. Mutta meidän pihaa ei katella.” ”Ei katellakaan, lintuja.” ”Menkää sinne metsään, ei täällä.” ”Asia selvä.” Ja hyvin äkkiä pois paikalta, jossa vajaa pari vuotta sitten tuli ihailtua viitatiaista ruokintaa ylläpitäneen ystävällisen vanhemman naisihmisen suostumuksella: ”Kyllä suap kattoo.” Jos on eroja linnuissa, on ihmisissäkin. Jälkimmäisten kohdalla myös asenteissa. Jokunen vuosi takaperin samantapaisessa tilanteessa samaisen Enon Kuismassa tultiin kysymään, minkä maan rekkarit kiikaroijan autossa ovat. Toisella kerralla samalla Kuismavaaralla taas kiikaroidessa pysähtyi pakettiauto rinnalle. Tuli ystävällistä tiedustelua ja kysymyksiä linnuista, muun muassa vihreästä tikasta. ”Onko se vihertikka?” (Ei, se oli varmaankin harmaapäätikka.) ”Niin kuin mustarastas, mutta valkoinen juova rinnassa. Rinteessä pomppi.” (Selvä sepelrastas.) Synnyinpaikan lähellä oli ”ennen muinoin” kiva viedä lapsia kotieläintarhaan katsomaan riikinkukkoja ja villisikoja. Sai ostaa keitettyjä viiriäisenmunia markalla kappale. Mukavia muistoja siltäkin paikalta siis. Kiikarit saivat olla kaulalla ja silmillä. Miksi eivät saa olla enää, meidän Enossa, meidän Suomessa? Vaikka etsittäisiin vain mustaleppälintua, laskettaisiin varikset pellolta.  

Syystunnelmia Kolvananuurossa

Tänään oli kaunis päivä, ehkä on huomennakin, ja ylihuomenna taitaa vaihteeksi sataa.

Tuttu juttu tältä kesältä muutenkin. Epävakaa sää helli kesälomanviettäjiä vaihteeksi tasapuolisesti. Kukaan ei päässyt leuhkimaan erityisen hyvillä lomakeleillä. Ja toisaalta: kunkin lomajaksoon osui varmasti säitä, joita hyviksi sanotaan.

Jatka lukemista

Seuraavaksi Puhdistus-lastenooppera?

Sofi Oksasesta on tullut minun elinaikani suurin kirjallinen ilmiö Suomessa. En muista, että mistään kirjasta olisi kohistu niin paljon kuin Puhdistuksesta jälkikäteen ja Kun kyyhkyset katosivat -uutuudesta jo etukäteen. Sofi Oksas -tuoteperheen täydentävät kaiken alkuna ollut Puhdistus-näytelmä ja juuri ilmestynyt Puhdistus-elokuva. Kuka niitä Oksasen muita kirjoja ja projekteja muistaa. Liekö kukaan edes lukenut? On hienoa, että kirjallisuudella ja vieläpä lukijaa haastavalla kirjallisuudella, ei millään kotirouvien pehmopornolla, saadaan aikaan niin valtaisa mediamylläkkä, kun nyt syksyllä on nähty. Mahtaa WSOY:tä nyt harmittaa, kun päästivät Oksasen lipsahtamaan Likelle. Kun kyyhkyset katosivat oli nimittäin elokuun myydyin kirja, vaikka ehti olla myynnissä vain päivän. Lienee sekin jonkin sortin ennätys. Myös Puhdistus-elokuva keräsi mittavan yleisön heti avausviikonloppunaan. Helsingin Sanomien mukaan perjantain ja lauantain aikana elokuvan näki  21 000 katsojaa. Mutta mistä Oksasen suosio johtuu? Miksi Viron historian käännekohdat ja ihmisten kammottavat kohtalot miehittäjän vallan alla kiinnostavat näin valtavasti? Se, että Puhdistus on hyvä kirja, ei suosiota selitä. Maailmassa ja Suomessa on lukematon määrä hyviä ja jopa loistavia kirjoja, joita ei myydä kuin jokunen kappale ja joista ei koskaan tehdä elokuvia. Se, että Oksanen on sanavalmis ja älykäs nuori nainen on varmasti auttanut asiaa. Jurottavat paasilinnatyyppiset hahmot on kaluttu mediassa jo puhki. Yksi tekijä on tietysti Oksasen Puhdistuksella saama Finlandia-palkinto, mutta ei sekään mitään takaa, vaikka tekeekin merkittävän piikin teoksen myyntilukuihin sopivasti ennen joulua. Kuka muistaa vaikkapa vuoden 1994 tai vuoden 2010 Finlandia-voittajat? Yksi syy Oksasen suosioon on varmasti se, että hän osaa laajentaa yksityisen yleiseen menettämättä henkilöidensä inhimillisyyttä. Oksasen draama on samalla sekä ihmisen kokoista että historiaa peilaavaa ja selittävääkin. Osa syy on varmasti myös Oksasen kansainvälisen menestyksen kotimaassa saamalla huomiolla, kirjailijan riidoilla entisen kustantajansa kanssa, yllättävällä yhteistyöllä Juha Vuorisen kanssa ja niin edelleen. Ilmiö ruokkii itseään. Suomalaisia kiinnostaa varmasti myös tietää veljeskansan kärsimyksistä, sillä sama kohtalo oli hyvin lähellä täälläkin. Mikään syistä ei kuitenkaan nouse päätä pidemmäksi toista. Ennennäkemättömän suosion syyt jäävät, niin kuin aina taiteen syvimpiä merkityksiä pohtiessa, mysteeriksi. Loppujen lopuksi suosion saavuttaminen lienee sattumankauppaa, jonka kova työ mahdollistaa. Toivotaan, että ihmisten mielenkiinto pysyy yllä ja Oksanen ei huku kansainväliseen mediarumbaan ja lööppijulkisuuteen, vaan jää pysyväksi kiintotähdeksi Suomen kirjallisuuteen. PS. Vuonna 1994 Finlandia-palkinnon sai Eeva Joenpellon romaani Tuomari Müller, hieno mies ja vuonna 2010 Mikko Rimmisen Nenäpäivä. PPS. Oma suosikkini Sofi Oksasen tuotannossa on Baby Jane. Kun kyyhkyset katosivat odottaa vielä lukemistaan.

Voihan kantapää!

Aloitin viime viikolla neuloa itselleni villasukkia. Edellisen kerran tein sukat yläasteella, joten kantapään kommervenkit olivat täysin unohduksissa. Arvelin silti, että helposti tästäkin selvitään, onnistuinhan tekemään viime keväänä parit ihan kelvolliset lapasetkin. Ihan putkeen projekti ei ole mennyt, vaikkei loppusuorakaan edes vielä häämötä. Unohdin tietenkin, ettei minun pidä tuijottaa vyötteen puikko-ohjetta vaan valita vähintäänkin numeroa pienemmät puikot kuin mitä suositus on. Kolmas varsiversio alkoi onneksi näyttää koon puolesta sopivalta  -  ensimmäisessä oli kuitenkin kauniimmat raidat. Kriittisessä vaiheessa kantapäätä vyötteen ohje muuttui mielestäni käsittämättömäksi. Tsekkasin paria kirjaa, mutta juuri vahvennetun kantapään ohjetta niissä ei ollut. Kollega vinkkasi Käspaikka-nettisivustoa, josta sitten eilen illalla yritin tankata ohjetta. Sukka jäi illalla teräosan alkuvaiheeseen, mutta epäilen, että jotakin meni kavennuksissa pieleen. Se näytti ainakin ihan erilaiselta kuin koneen vauhdilla sukkapareja tekevän mummoni villasukissa. Ainoa asia, jossa vasenkätisyyteni - tai oikeastaan oikeakätisille suunniteltu maailma - ärsyttää on neulominen. Kaikki kirjojen kuvalliset ohjeet on aina oikeakätisille, jotka neulovat väärään suuntaan. Onneksi löysin netistä eilen jonkin ohjeen vasenkätisille, mutta siinäkään ei sitten oltu vaivauduttu kuvaamaan kantapään kriittisiä vaiheita tarpeeksi tarkasti. Pah. Meni syteen tai saveen, neulon nämä sukat valmiiksi. Lankojen värit eivät ole suosikkejani - ruskea, petrooli ja valkoinen - eivätkä ne kumisaappaista näy kenellekään, joten pikkuvirheet eivät haittaa. Sitä paitsi toinen varsikin on jo valmis - en jaksanut odottaa, että kantapään ohje tulee vastaan.

Ehkä kiikutan neulomukseni jokin päivä töihin ja pyydän kollegalta apua, hänkin kun on vasuri. Kaikesta huolimatta vinkkejä hyvistä vasenkätisten neulontasivuista otetaan vastaan!

Joensuun keskustassa paljon pähkinähakkeja

Joensuun ydinkeskustan puistoissa kannattaa näinä aikoina katsella lintuja hieman tavallista tarkemmin.

Pähkinähakit ovat nimittäin vaeltaneet idästä Suomeen tänä syksynä tavallista voimakkaammin. Hakkeja on nähty paljon ympäri Pohjois-Karjalaa, ja erityisen paljon niitä on juuri nyt Joensuun kaupunkikeskustassa.

Jatka lukemista

Syystuulia

Luopumisen aika alkaa olla käsillä jälleen puutarhassa. Syysleimut ovat kukassa, ja liljoista viimeisimmätkin, ne jotka unohtuivat puutarhamessujen jälkeen komeroon, avaavat nuppujaan. Hallaöiden pelossa kävin jo eilen hakemassa pari oksaa sisälle. Tänä kesänä liljoja piti  poimia tavallista enemmän maljakoihin, sillä sateet hakkasivat valtaosan nupuista raskaista oksista kumoon. Suurta iloa tänä vuonna ovat tuoneet hortensiat. Viime syksynä istutin kesän oven pielessä kukkineen hollantilaisen tuontihortensian syreenin juurelle. Keväällä olin sitä jo repimässä irti, kun huomasin pari pulleaa lehtisilmua. Kesän odotus palkittiin: se jaksoi avata violetit kukkansa. Hollantilaisen lähistöllä oleva syyshortensia on puolestaan vihdoin päässyt mielestään hyvälle paikalle. Kasvi on kulkenut mukanani kaksi muuttoa jo, mutta näin valtavaksi se ei ole missään kasvanut. Viime kesän se kasvatti juuriaan, mutta tänä vuonna saan vihdoin nauttia sen herkistä kukista. Harmi vaan, että ensi keväänä joudun siirtämään sen vähän sivummalle, sillä muuten se peittää sekä alppiruusut että ruusukvittenin, jotka ovat samassa penkissä. Puutarha ei ole koskaan valmis. Myönteinen kokemus on ollut myös yrttilaatikkomme, josta kirjoitin jo aikaisemmin. Luomumultana mainostettu multa on ollut ravinteikasta, ja kun vettäkin on riittänyt, yritit ovat venähtäneet melkoiseksi viidakoksi. Mintut ovat vallanneet puolet laatikosta, joten niille on etsittävä ensi kesäksi toinen paikka. Ehkä on tehtävä toinen laatikko, sillä nykyiseen salaatteja mahtuu liian vähän. Linnut söivät kaikki viinimarjamme, kun en halunnut verkkoja pensaiden suojaksi, mutta viime viikolla pois nukkuneen ukkini omenapuun hedelmät ne ovat onneksi jättäneet rauhaan. Ukkini ostama puu komistaa pihaamme vasta toista kesää, mutta se teki valtavasti raakileita, jotka jouduin napsimaan pois. Kaksi jätin ja nyt ne ovat kasvaneet punaposkisiksi omeniksi. Ehkä syömme ne viikonloppuna pihan syystöiden lomassa kesää ja ukkia muistellen.

Kuvagalleriassa tunnelmia puutarhastani.

Syksyn sävel on ”hi-ly”

Tässä viime aikoina on ollut mukava seurailla syysmuutolle valmistautuvien hyönteissyöjien ja muiden pikkulintujen parveilua omalla pihalla ja muuallakin. Esimerkiksi tänä aamuna vilske Kaltimon pahvitehtaan huvilan pihalla oli melkoinen: pajulintuja, tiltaltteja, hippiäisiä, tali-, hömö- ja sinitiaisia, puukiipijä, punarinta sekä rautiainen. Illansuussa kotipihalla omenapuut ja marjapensaat olivat "täynnä" pajulintuja, tiltaltteja, sinitiaisia ja talitiaisia, joukossa myös punarinta, harmaasieppo ja leppälintu. Lintuja nähdäkseen ja kuullakseen ei juuri nyt tarvitse lähteä sijoiltaan mihinkään. Oli missä oli, kunhan katselee ja kuuntelee. Sen enempää Enon Kaltimossa kuin Joensuun Otsolassakaan korviin ei nyt tarttunut yhtään "hi-ly"-ääntä, joita viime aikoina on osunut kohdalle muualla useampiakin. Ja itse asiassa osui tänäänkin, nimittäin iltapäivän puolella Enon Sarvingin Toroskalassa sijaitsevassa puutarhassa, jossa ensin kuului "hi-ly" useaan kertaan, ja lopulta äänilähde myös näyttäytyi: tiltaltti. Useimmat tiltaltit ääntelevät "hyy-i", mutta sitten on näitä harvinaisempia "hily-tiltaltteja", mitä lienevätkään, jotain abietinus -muodon tai -alalajin edustajia, ei ole parempaa tietämystä kirjoittajalla. Tänä syksynä niitä on tullut kuultua ja nähtyä jo aika monta yksilöä. Ja sitten ovat vielä erikseen nämä "hii" tai "iih"-tiltaltit, olivatko ne nyt tristis-tiltaltteja? Äskettäin tuolla Varsinais-Suomen puolella Paimion Askalassa korviin kantautui taas kerran "hi-ly". Se tuli kuvassa olevalta linnulta, joka ei ole tiltaltti, vaan pikkusieppo. Ehkä lajien äänissä on joidenkin mielestä isokin ero, mutta kyllä ne voivat aika samanlaisilta kuulostaa. Ja se, miltä linnun ääni kuulostaa missäkin tilanteessa, voi vaihdella paljon. "Hily"-ääniä kannattaa kuunnella tarkasti tänä syksynä. Aina parempi, jos linnun pääsee näkemään. Askalan pikkusieppokin oli mieluisa yllätys. Ja muutenkin… maastossa kannattaa olla korvat höröllä. Jos jostain kuuluu "hily" tai muu vastaavantapainen ääni, tuntosarvet heti herkiksi. Ties mikä artisti paljastuukaan äänilähteeksi, tämän syksyn sävelen esittäjäksi.