Maanantai, 19.11.2018 
Elisabet, Liisa

Valtava ruuhka Enon keskustassa

Enon kirkonkylän ja tarkemmin sanottuna Kunnantien varrella on viime päivinä ollut huikea kuhina. Tilhet ovat tulleet tyhjentämään marjaisia pihlajia ja orapihlajia. Ensin tilhiä oli arviolta 150, sitten jo 200, parin päivän päästä 300, seuraavalla kerralla 400 ja lopulta niitä oli ainakin tuhat, ihan tuossa muutama päivä sitten. Lie enemmänkin nyt, mutta ei ole ehtinyt käydä katsomassa. Tilhet ovat lisääntyneet huimasti muuallakin maakunnassa, ja jollakin staijipaikalla laskettiin tässä yhtenä aamuna useiden satojen muuttavien tilhien summa, olisiko ollut Joensuun Höytiäisen kanavan suistolla. Osa töyhtöpäistä on kuitenkin asettunut aloilleen kaupunkeihin ja taajamiin. Joensuun kaupunkikeskustassakin näkee päivittäin useita muutamien kymmenien yksilöiden tilhiparvia. Jostain syystä Enon marjat houkuttelivat puoleensa syksyn ensimmäisen todella suuren tilhipotin. Mielenkiintoisesti ne ryhtyivät ensiksi tyhjentämään mustamarjaorapihlajia (kiitoksia, Tapio Piipponen!), joita on istutettu somistamaan entisen kunnan keskustan näkymää. Pihlajanmarjojakin tilhet ovat innolla popsineet, mutta niiden kimppuun ne taisivat siirtyä vasta, kun mustamarjaorapihlajan marjat alkoivat käydä vähiin. Tilhet eivät liiemmin ole piitanneet niiden vierestä ja alta, muutaman metrin päässä linnuista kulkevista ihmisistä. Päinvastoin, iloinen sirinä kuuluu kaiken aikaa, kun linnut välillä lennähtävät koivuihin ja muihin isompiin puihin laskeutuakseen taas uudestaan ruokapöydän ääreen. Kerrankin Enon keskustassa on kunnolla elämää ja vilskettä. Toivottavasti tilhiä riittää talveksi asti.  

Lihaa suoleen - kokemuksia kotimakkarasta?

Raakamakkara oli selkeästi viime kesän grillaushitti. Seuraava hitti lienee sitten kotona itse tehty makkara. Tästä kielii se, että yhä useammassa ruokakirjassa on reseptejä makkarantekoon, kuten juuri postin tuomassa Maalaiskokin keittiössä -kirjassa (Mäkelä). Usein reseptit ovat kuitenkin ulkolaista perua, kuten tässäkin tapauksessa. Noh, tuskin soveltaminen Suomesta saataviin ainesosiin olisi turhan vaikeaa ja varmasti makkaran tekoon löytyisi myös suomalaisia reseptejä. Innostuksesta kotimakkaraan kertoo myös se, että olen saanut sähköpostiin kahden eri valmistajan mainoksia lihamyllyistä, joilla makkarat syntyvät mainosten mukaan käytännössä itsestään. Pakko myöntää, että kyllähän tuo makkaran tekeminen kiehtoo ja lihamyllyn omistaminen myös. Molemmissa on jotain alkukantaista viehätystä. Onko muilla kokemuksia makkaranteosta? Onnistuuko se ilman lihamyllyä? Ja mistä niitä luonnonsuolia oikein saa? Vinkkejä ja reseptejä otetaan mieluusti vastaan sekä kommenttiosioon että sähköpostilla.

Tundrahanhia ja kaksi punakaulahanheakin

Syksyn huikea hanhinäytelmä ei vieläkään osoita loppumisen merkkejä. Nyt pääosan ovat ottaneet tundrahanhet, joiden muuttoparvia on viime päivinä näkynyt taivaalla vähän väliä. Esimerkiksi Joensuun Noljakan yli lensi sunnuntai-iltana puoli kuuden aikoihin noin 400 tundrahanhen komea parvi, jossa oli useita auroja. Jonkin verran tundrahanhia pysähtyy valkoposkihanhien tavoin pelloille laiduntamaan. Aikuinen tundrahanhi on helppo tuntea valkoisesta otsalaikustaan ja mustan kirjavoimasta harmaasta vatsasta. Tundrahanhien lisäksi liikekannalla on edelleen myös jonkin verran metsähanhia, ja nimenomaan niiden itäistä alalajia, jota tundrametsähanheksi nykyisin kutsutaan. Suomessa pesivät metsähanhet ovat toista alalajia, ja niitä kutsutaan taigametsähanhiksi. Taiga- ja tundrametsähanhi ovat aika lailla samannäköisiä, eroja on muun muassa nokan värityksessä. Myös valkoposkihanhia on riittänyt edelleen katseltavaksi. Kontiolahden Iiksenniityllä on laiduntanut muutaman tuhannen valkoposken joukko, samoin Pyhäselän Mulossa. Lauantaina Tohmajärven Valkeasuolla ruokaili ainakin 20 000 valkoposkihanhea. Osa niistä lähti kesken havainnoinnin muutolle, mutta pohjoisen suunnasta entisen emolehmänavetan eteen putosi jatkuvasti lisää valkoposkia, ja niiden lisäksi myös tundrametsä- ja tundrahanhia. Pauhu ja näky oli sanoinkuvaamaton, kun koko hanhiporukka nousi jonkin pelästyttämänä toviksi ilmaan suurimman osan laskeuduttua muutaman minuutin kuluttua takaisin peltoon. Sunnuntaina Mulon hanhiparvesta onnistui sikäläinen harrastaja Kuutti Korhonen löytämään ensin yhden punakaulahanhen. Kun lintua tultiin joukolla katsomaan, löytyi vierestä toinenkin punakaulahanhi. Molemmat olivat paikalla ainakin vielä maanantaina päivällä. Punakaulahanhi on kaunis, värikäs ja pienikokoinen hanhi, joka väreistään huolimatta saattaa helposti kätkeytyä  valkoposkien joukkoon. Se on Suomessa hyvin harvinainen laji, mutta lähes joka vuosi yksi tai maksimissaan muutama punakaulahanhi hoksataan myös Pohjois-Karjalassa laiduntavista hanhimassoista.

Alkuperä kiinnostaa langoissakin

Villasukkaprojektini aloittaessani koin olevani osa sukupolvien ketjua: mummoni ja hänenkin mummonsa ovat sukkia neuloneet, ja suomalaisesta villasta tietenkin. Mutta hetkinen, Suomessahan lampaita on melko vähän mutta lankoja myydään paljon. Mistä materiaali Novitan suosittuihin Seitsemän veljestä -lankoihin oikein tuleekaan? Pyörittelin tovin vyötettä: avainlippu ja Tehty Suomessa -merkintä. Villaa 75 prosenttia ja loput polyamidia. Tehty Suomessa -merkintä ei kerro kuitenkaan mitään siitä, missä materiaali on valmistettu. Arvelin, että olen alkuperäpohdintoineni yksin, mutta tiistainen naisten neulemiitinki paikallisessa kahvilassa todisti toisin. Keskustelu karkasi lampaiden pitoon mutta osoitti, että alusta asti lähellä tuotetulla voisi olla merkitystä tässäkin asiassa. Vahva mielikuva suomalaisuudesta on kuitenkin monelle yksi syy ostaa Novitan lankoja. Myös käsityökaupoissa on huomattu kiinnostus suomalaiseen villaan. Joensuulaisessa Käsityövakassa kiinnostukseen vastataan huomenna lauantaina, kun yritys järjestää Pirtin kehräämön lankapäivän. Pirtin kehräämön langat ovat suomalaisesta lampaan villasta kehrättyjä, mikä ei tänä päivänä ole kovinkaan yleistä. Paikalla on yrityksen edustaja, joten sinne siis lankoja tutkimaan ja kyselemään! Samalla reissulla kannattaa käydä Joen Langassa, joka on juhlinut tällä viikolla 20-vuotissynttäreitään. Entä ne Seitsemän veljestä -langat? Novitan sivuilla ei suoraan villan alkuperää mainita. Sain kiinni markkinointi- ja viestintäjohtajan Susanne Ranta-Kiisken, joka osasi vastata kysymykseeni heti. Seitsemään veljekseen käytettävät villat tulevat Iso-Britanniasta ja Etelä-Amerikasta, kuten yrityksen videolla kerrotaankin. Suomalaisen villan käyttämättömyyteen on Ranta-Kiisken mukaan kaksi syytä: ensinnäkin kotimaista villaa ei riittäisi tehtaan tarpeisiin kuin muutamaksi viikoksi vuodessa, ja toiseksi suomalaisen lampaan villa on lyhytkuituista kun taas Novita käyttää pitkäkuituista kampalankavillaa. Ymmärrettäviä syitä molemmat. Sehän se vasta puuttuisi, jos lanka loppuisi kaupoista vähän väliä! Tieto langan alkuperästä toi rakkauden ja parin kirosanan voimalla neulomiini sukkiin uuden ulottuvuuden - ei harmitusta tai pettymystä vaan ripauksen eksotiikkaa. Niiden tarina alkaakin Suomen sijaan Englannin nummilla tai kokonaan toisella mantereella laiduntavista lampaista ja päättyy pohjoiskarjalaiseen rintamamiestaloon. Huikeaa. Ps.  Kuvassa on siis elämäni toinen villasukkapari (ruskeat) ja tekeillä oleva kolmas pari. Ensimmäiset sukkani tein yläasteella yli 20 vuotta sitten. Nämä sukat syntyivät onneksi ensimmäisen kantapään kipuilua lukuun ottamatta helposti. Mies saa ruskeat, joista tuli minulle aivan liian isot, ja minä musta-pinkit.  

Mikä näitä ihmisiä vaivaa?

Olen tyrmistynyt. Olen saanut vähälle aikaa niin monessa ja yllättävässäkin paikassa hyvää palvelua, etten voi kuin ihmetellä, mitä on tapahtunut. Onko taloudellinen epävarmuus tai kilpailu asiakkaista saanut yritysten työntekijät - ja johtajat - varpailleen? Onko vihdoinkin tajuttu, että hyväkin kello kauas kuuluu ja tyytyväinen asiakas on todennäköisesti myös palaava asiakas? Olivatpa syyt mitä tahansa, niin kiitos. On mahtavaa olla haluttu asiakas eikä vain maksava asiakas. Ja ei, en usko, että missään paikassa olisi tunnistettu minut toimittajaksi ja siksi toimittu jostakin syystä normaalisti poiketen. Ensimmäinen yllätys minulle oli se, kun lähikauppani yrittäjä otti kesällä suutaan mutristelematta tuotetoiveeni vastaan ja toteutti sen heti seuraavalla viikolla. En ehkä olisi kertonut toiveestani, ellei kaupassa olisi muutenkin niin välitön tunnelma ja hyvää fiilistä huokuvia työntekijöitä, mutta silti yllätyn myönteisestä ja nopeasta reaktiosta. Nyt lähikaupastammekin saa puhvelin maidosta valmistettua mozzarellaa, joka muuten on todella hyvää ilmakuivatun kinkun ja rucolan kanssa. Viime viikolla kävin Helsingissä syömässä minulle uudessa, italialaista ruokaa tarjoavassa ketjuravintolassa. Kysyin viinisuositusta jälkiruoalleni, ja tiskin takana ollut työntekijä suositteli kahta valkoviiniä. Riesling-vaihtoehto oli tuttu, mutta toinen aivan vieras Moscato d'Asti DOCG. En ehtinyt arpoa valintaani, kun työntekijä sanoi, että tarjoaa minulle moscatosta maistiaisen, sillä se on kovin makeaa, etten  pety, jos valitse sen. Mitäh? Minulle ei ole ikinä tarjottu ravintolassa maistiaista ennen viinin valintaa. Mahtavaa. Viini oli todella makeaa, mutta soi niin hyvin yhteen jälkiruoan kanssa, että ihastui siihen heti. Käynnistä jäi niin hyvä tunne, että illallistin paikassa seuraavanakin iltana - sitä paitsi se oli hinta-laatusuhteeltaan muutoinkin erinomainen paikka ja lähellä hotelliani. Sunnuntaina kävin shoppailemassa, ja eräässä tavaratalossa puheeksi tuli ongelma jäsenkorttini kanssa. Minut ohjattiin kassalta toisen henkilön luo, mutta hänelle oli jonoa. Olin jo lähdössä, kun hän huusi perääni ja pyysi odottamaan - hän tiesi jo ongelmani ja kertoi, että se on mahdollista hoitaa heti, jos maltan vain odottaa vuoroani. Kaikki hoitui melko nopeasti, ja kaiken kukkuraksi sain kahvilipun siitä hyvästä, että jouduin odottamaan. En ehtinyt itse kahville, mutta tuo pieni ele sai minut hyvälle tuulelle ja ilahdutti varmaan myös sitä miestä, joka rouvansa kanssa oli menossa kahville ja sai lippuni. Tänä aamuna vierailin rengasliikkeessä autoni kanssa monine kysymyksineni. Tungin huolestuneena hallin puolelle ja kysyin tapani mukaan kaikkea mahdollista renkaistani. En saanut vinoja katseita vaan ystävällistä palvelua ja hyviä neuvoja. Ja ei, minua ei laskutettu extraa, vaikka työllistin miesparkaa arvioidun 30 minuutin sijaan lähes tunnin - tai sitten siinä firmassa on taksat puolta pienemmät kuin muualla. Firman toinen työntekijä vielä heitti lähtiessäni vielä muutaman tarpeellisen vinkin, joten päivä käynnistyi paremmin kuin hyvin. Kiitos. On hassua, että hyvä palvelu saa miettimään, mitä ihmettä on tapahtunut tai että onko tuolla ihmisellä vain nyt hyvä päivä. Huonon palvelunhan se pitäisi herättää kysymys, mikä näitä ihmisiä vaivaa, mutta valitettavasti välinpitämätön palvelu on monessa paikassa yleistä ja toistuu kerta toisensa jälkeen.

Onneksi muutosta taitaa olla ilmassa. Jos valinnanvaraa on, niin mon äänestää jaloillaan - ainakin minä.  

Hanhipajatso ei tyhjentynytkään

Valkoposkihanhien päämuutto viikko sitten tiistaina ja keskiviikkona oli kyllä sellainen rynnistys, ettei paremmasta väliä. Kun vain olisi ehtinyt katsomaan... onneksi monet ehtivät, ja useilta havaintopaikoilta Pohjois-Karjalasta noteerattiin kymmeniä tuhansia muuttavia hanhia. Joiltakin laskettiin reilusti toista sataa tuhatta hanhea. Kuinka paljon hanhia silloin meni? Paljon, varmastikin maakunnan yli lentäneiden hanhien yhteissumma nousee satoihin tuhansiin. Hanhien muutto jatkui tiistain jälkeen läpi yön, ja vielä keskiviikkoaamunakin hanhia meni. Ihme kyllä, hanhipajatso ei sittenkään vielä tyhjentynyt. Maakunnan pelloilla lepäilee ja ruokailee edelleen joitakin kymmeniä tuhansia valkoposkihanhia, vaikka määrät eivät ole aivan niin suuria kuin muutamana aiempana syksynä. Maanantaina ainakin Joensuun yli valui etelään ja lounaaseen jälleen hanhiparvia. Nyt liikkeellä taisivat äänistä päätellen olla pääasiassa (tundra)metsähanhet. Tundrahanhien, joka siis on toinen laji kuin tundrametsähanhi, pääjoukot lienevät vielä saapumatta. Hanhien lisäksi lintumaailman näkyvintä antia edustavat juuri nyt taivaalla ja puutarhoissa pyörivät räkätti-, punakylki- ja laulurastasparvet. Niitä voi olla pienelläkin alueella sadoittain. Peippoja ja etenkin järripeippoja on vielä runsaasti nähtävillä. Niittykirvisten ja rautiaistenkin lentoääniä kuuluu varsinkin aamuisin. Tiltaltteja löytää maastosta vielä silloin tällöin, tänäänkin silmät ja korvat tavoittivat yhteensä kolme tiltalttia, jotka kaikki olivat ”hi-ly”-äänisiä. Päivän mukavin havainto taisi sittenkin olla pihan omenapuita pienellä nokallaan koputellut pikkutikka, punapäälakinen koiras. Lokakuu on perinteistä mielenkiintoisten harvinaisuuksien aikaa, kunhan kohdalle joku osuisi. Syksyn pysyessä leutona melkein mitä tahansa voi löytyä melkein mistä tahansa. Etsimisessä on se hyvä puoli, että vaikkei se tosiharvinainen kohdalle osuisikaan, aina retkillä jotain mielenkiintoista havaitsee. Jos ei muuta, niin vaikka noita ”hi-ly”-tiltaltteja tai pikkutikan. Tai...  

Pikkukanadanhanhi piipahti Puhoksessa

Suomen kolmas pikkukanadanhanhi (Branta hutchinsii minima) havaittiin lauantai-iltana Koivikon pelloilla Kiteen Puhoksessa. Löydön teki Kimmo Järvinen tasoristeyksen kohdalta. Lintu laidunsi parintuhannen valkoposkihanhen kanssa kaikessa rauhassa ja jäi paikalle ainakin puoli seitsemän aikaan. Työt estivät nopean bongauksen, mihin aina pitäisi pyrkiä. Ja niinhän siinä kävi, ettei lintua vajaan kolmen tunnin etsinnällä sunnuntaiaamuna ja aamupäivällä enää löytynyt kirveelläkään. Valkoposkien määrä oli noussut jo arviolta viiteen tuhanteen, mutta ei sieltä minimaa irronnut millään konstilla. Linnut olivat aika hyvin katsottavissa, joskin vähän väliä lennossa ja paikkaa vaihtaen. Valkkaria valkkarin perään joka paikassa, ainoastaan 15 tavallista kanadanhanhea erottui joukosta. Vaikkei pikkukanadanhanhi olekaan pinnakelpoinen (kategoria E eli voi olla tarhakarkulainen), olisi tuon ihmeen mielellään nähnyt. Jokunen syksy sitten Värtsilässä oleili vahva kandidaatti, mutta selän väritys ei täsmännyt, ja tuomio oli kanadanhanhen ja valkoposkihanhen risteymä. Omaksi lajikseen pikkukanadanhanhi irrotettiin vasta äskettäin kanadanhanhesta, jota selvästi pienemmästä linnusta siis on kyse. Pikkukanadalaisia on muitakin alalajeja kuin tämä minima, mutta Suomessa havaitut kolme yksilöä ovat kaikki olleet minimoita. Hanhien muutto on jo kovassa vauhdissa, mutta suurin ryntäys on yhä edessä. Nyt vielä jonkin aikaa, toivottavasti pitkälle lokakuuhun asti, riittää pohjoiskarjalaisilla pelloilla katsottavaa ja jännitettävää: milloin tahansa joukosta voi löytää punakaulahanhen, lumihanhen, pikkukanadanhanhen tai sitten, mikä todennäköisintä, jonkin risteymän.

 

Ärsyttävä feministi

Kun kirjasta kohutaan jo ennen sen julkaisua, niin pakkohan se on saada käsiin.  Ei, kyseessä ei ole eroottisen 50 Shades -trilogian osa vaan toinen kohuttu teos, brittiläisen mediapersoonan Caitlin Moranin Naisena olemisten taito (Schildts&Söderströms, 2012).  Yli 300-sivuista kirjaa kuvataan 2000-luvun hulvattomaksi feministiseksi manifestiksi, ja sen takakansi on myyvää tekstiä - tämä on pakko lukea. Luettuani kolme ensimmäistä lukua - Minä alan vuotaa!, Minä kasvan karvaa! ja En keksi rinnoilleni nimeä! - olin jättää kirjan kesken. Moranin tapa kirjoittaa jatkuvasti jotakin ISOILLA kirjaimilla ja rakkaus huutomerkkiin saivat minut ärsyyntymään, samoin kuin kuvailut siitä, missä hän tyydytti itseään teini-ikäisenä tai millä nimellä kutsui vaginaansa, puhumattakaan ohjeista kasvattaa kunnon puska ja maistaa omaa kuukautisverta. Ensin syytin itseäni konservatiiviseksi ja huumorintajuttomaksi tiukkapipoksi - miksi Juha Vuorisen ronskeille juoppis-sarjan kirjoille voi nauraa, mutta tälle ei? - mutta sitten oivalsin: juuri tätä Moran varmaan tahtookin. Ärsyttää lukijaa, saada hänet ajattelemaan omia käsityksiään ja sitä, ovatko ne omia vai pureskelematta nieltyjä. Moranin värikkään ja omaelämäkerrallisen tekstin ydinviesti on selvä. Hän uskoo vakaasti siihen, että "naisten pitää olla yhtä vapaita kuin miesten, olivatpa nämä miten hulluja, hölmöjä, harhaisia, huonosti pukeutuvia, ihraisia, kaljuuntuvia, laiskoja ja omahyväisiä tahansa". Nainen on ihminen, tyyppi, siinä missä mieskin. Hän kysyy, että jos miehet eivät tee jotakin, miksi naisten pitäisi? Jos miehet eivät tee sitä, kuten ravaa plastikkakirurgilla tai pukeudu postimerkinkokoisiin alushousuihin, niin silloinhan se on "ihan täyttä paskaa". Kun kirjan on lukenut kokonaan, fiilis on hyvä ja sopivasti herännyt. Näinhän se juuri on! Kunpa olisin lukenut tämän kirjan jo 15 vuotta sitten. Kyllä huutomerkkejä pitääkin tässä yhteydessä käyttää! Kuten Independent-lehden lainauksessa todetaan, kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa ainakin kaikille teinitytöille. Suosittelen kirjaa lämmöllä kaikille tyypeille.

Valkoposkihanhien rynnistys alkoi

Nyt se on sitten taas vauhdissa, viimevuotiseen tapaan jälleen ehkä odotettua vähän aikaisemmin. Ensimmäiset suuret valkoposkihanhet ovat ilmestyneet laiduntamaan Pohjois-Karjalan pelloille. Ja ne kasvavat kaiken aikaa: kuvan Kontiolahden Onttolan Ruohosuon parvessa oli torstaina iltapäivällä jo noin 1 200 valkoposkihanhea, yhdeksän laulujoutsenta ja kuusi metsähanhea. Viime vuonna Ruohosuolla laidunsi parhaimmillaan noin 15 000 hanhea. Saapa nähdä, miten isoksi porukka tällä kertaa kasvaa. Rääkkylän Oravilahdella laskettiin jo keskiviikkona peräti 17 000 valkoposkea. Tohmajärven Valkeasuolla niitä on nähty muutamia tuhansia, Pyhäselän Mulossakin parituhatta. Valkoposkihanhi on kaunis lintu, ja niiden parvet ovat todella komeita. Lajia on ryhdytty vaatimaan riistalinnuksi. Ehkä se voisi jollain tavalla järjestettynä sopiakin, mutta tarkat säädökset siinä pitäisi olla. Mitä siitä seuraa, jos muutamakin pyssymies ottaa kohteekseen sanokaamme 50 000 laiduntavan valkoposkihanhen parven vaikkapa Valkeasuolla? Ainakin se, että alue tyhjenee valkoposkihanhista silmänräpäyksessä. Olisiko nyt kuitenkin parempi antaa niiden laiduntaa rauhassa? Viime syksynä Ruohosuon hanhia pysähtyivät ihailemaan lukuisat ohikulkijat, ja taisipa joku koululuokkakin käydä lintuja katsomassa. Karkea arvaus on, että jos valkoposkihanhen metsästys sallittaisiin, maakunnan syksyn hienoin lintumaailman ilmiö, joka on vertaansa vailla koko maassa, olisi pian historiaa. Kannattaako sellainen menettää ja vaihtaa parin syksyn hanhipaisteiksi? Harvojen herkkuja nekin olisivat. Ja ainakin yksi vastavaatimus pitäisi täyttää, jos valkoposkihanhi otettaisiin missään muodossa riistalinnuksi: metsähanhi pitäisi rauhoittaa kokonaan. Rauhoittaahan metsähanhi pitäisi joka tapauksessa.

 

Jatka lukemista

Pitääkö kiikarit silmillä pelätä?

Mitä vanhemmaksi elää, sitä vastenmielisemmäksi tämä maa tuntuu muuttuvan. Jopa kotikonnut. Tai ei maassa mitään vikaa ole, joissakin sen asuttajissa ehkä enemmän. Tuolla Enossa, parin kilometrin päässä omalta synnyinpaikalta Louhiojalta, tuli äskettäin käveltyä. Kiikarit kaulassa, tietenkin, kun linturetkellä oltiin. Kiikaroituakin tuli, josko löytyisi vaikka mustaleppälintu sopivasta maalaisympäristöstä. Olisi tehnyt mieli laskea pellolla ollut monikymmenpäinen varisjoukkokin, mutta ei ehtinyt. Isäntä tuli ulos talosta ja puuttui peliin. ”Mitä kiikaroit?” ”Linturetkellä ollaan…” ”Menkää metsään, jos lintuja haluatte nähdä.” ”Kai tätä tietä saa kulkea?” ”Saa. Mutta meidän pihaa ei katella.” ”Ei katellakaan, lintuja.” ”Menkää sinne metsään, ei täällä.” ”Asia selvä.” Ja hyvin äkkiä pois paikalta, jossa vajaa pari vuotta sitten tuli ihailtua viitatiaista ruokintaa ylläpitäneen ystävällisen vanhemman naisihmisen suostumuksella: ”Kyllä suap kattoo.” Jos on eroja linnuissa, on ihmisissäkin. Jälkimmäisten kohdalla myös asenteissa. Jokunen vuosi takaperin samantapaisessa tilanteessa samaisen Enon Kuismassa tultiin kysymään, minkä maan rekkarit kiikaroijan autossa ovat. Toisella kerralla samalla Kuismavaaralla taas kiikaroidessa pysähtyi pakettiauto rinnalle. Tuli ystävällistä tiedustelua ja kysymyksiä linnuista, muun muassa vihreästä tikasta. ”Onko se vihertikka?” (Ei, se oli varmaankin harmaapäätikka.) ”Niin kuin mustarastas, mutta valkoinen juova rinnassa. Rinteessä pomppi.” (Selvä sepelrastas.) Synnyinpaikan lähellä oli ”ennen muinoin” kiva viedä lapsia kotieläintarhaan katsomaan riikinkukkoja ja villisikoja. Sai ostaa keitettyjä viiriäisenmunia markalla kappale. Mukavia muistoja siltäkin paikalta siis. Kiikarit saivat olla kaulalla ja silmillä. Miksi eivät saa olla enää, meidän Enossa, meidän Suomessa? Vaikka etsittäisiin vain mustaleppälintua, laskettaisiin varikset pellolta.