Emerituspaavi Benedictus määritteli omaehtoisella erollaan paavin viran uudestaan, arvioi tutkija – nyt katolisen kirkon sisällä joudutaan pohtimaan, miten eronneisiin paaveihin suhtaudutaan jatkossa

Omaehtoinen paavin tehtävästä eroaminen oli yksi paavi Benedictus XVI:n jättämistä merkittävistä kädenjäljistä, arvioi Kirkkohallituksen Kirkon tutkimus ja koulutus -erillisyksikössä työskentelevä, katoliseen kirkkoon perehtynyt dosentti Jyri Komulainen. Vatikaani ilmoitti 95-vuotiaan emerituspaavi Benedictuksen kuolemasta lauantaina aamupäivällä.

–  Benedictus tullaan muistamaan pitkässä historiassa siitä, että hän määritteli paavin viran uudestaan eroamalla virastaan ja vetoamalla siihen, ettei voimia enää ole, Komulainen sanoo.

Nykyinen paavi Franciscus on sanonut useasti aikovansa erota jossain vaiheessa. Komulaisen mukaan Benedictuksen kuolema antaa Franciscukselle mahdollisuuden erota, kun tämä kokee voimiensa vähenevän ja tehtävänsä tulleen siihen pisteeseen, että voi jäädä eläkkeelle.

Benedictus jätti jälkeensä poikkeuksellisen mittavan teologisen tuotannon, jota hän julkaisi myös paavina ollessaan.

–  Hän oli hyvin oppinut paavi, yksi oppineimmista koskaan. Hänhän oli saksalainen professori taustaltaan ja toimi pitkään katolisen kirkon uskonopin kongregaation johtajana, Komulainen sanoo.

Benedictuksella oli vanhoillisen maine, mutta Komulaisen mukaan hän ei kuitenkaan ollut mikään arkkikonservatiivi.

–  Hän oli ajattelussaan moderni teologi, joka halusi ammentaa kirkkohistorian klassisista lähteistä. Kirkkopoliittisesti hän kuitenkin asettui selkeästi vanhakantaisemmalle linjalle kuin seuraajansa Franciscus, Komulainen sanoo.

Avoimia kysymyksiä

Nyt katolisen kirkon sisällä joudutaan pohtimaan, miten virastaan eroavat paavit toimivat jatkossa. Benedictus itse päätti käyttää emerituspaavin titteliä ja jatkoi valkoiseen pukeutumista, vaikka jotkut kirkon sisällä häntä siksi kritisoivatkin. Hän päätti toimistaan itse, koska uudenlaisen tilanteen varalle ei ollut valmista protokollaa tai ohjeita.

–  Nyt on kiinnostavaa nähdä, että jos paavi Franciscus jää eläkkeelle, kuten varmaankin jää, miten hän sitten esiintyy. Jatkaako hän Benedictukselta omaksumaansa perintöä siitä, mitä on olla emerituspaavi, vai tuleeko hän pian antamaan uutta ohjeistusta emerituspaavin asemasta, jota hän sitten itse noudattaisi? Komulainen pohtii.

Emerituspaavin kuolema saattaa Komulaisen mielestä myös saada katolisen median pohtimaan seuraavaa paavia entistä kiihkeämmin.

–  Tässä on paljon mielenkiintoisia kysymyksiä auki ja tämä on eräänlainen rajapyykki, kun enää ei ole emerituspaavia Vatikaanin puutarhojen keskellä olevassa luostarissa.

Benedictus haudataan torstaina. Hautajaismenot toimittaa paavi Franciscus.

Eron taustalla aikojen muutos

Komulainen arvelee, että Benedictuksen erovalinnan taustalla olivat hänen edeltäjänsä paavi Johannes Paavali II:n viimeiset vuodet.

–  Johannes Paavali II oli viimeiset vuotensa pyörätuolissa, puheesta ei oikein saanut selvää ja hän kärsi tunnetusti Parkinsonin taudista. Luulen, että kardinaali Joseph Ratzinger (Benedictuksen syntymänimi) on katsellut sitä sivusta läheltä, ja jo siinä vaiheessa on voinut syttyä sellainen ajatus, että paavin pitäisi käyttää jossain tilanteessa sitä oikeutta, minkä kanoninen laki määrittelee, eli että paavilla on oikeus erota virastaan.

Ennen Benedictuksen eroa vuonna 2013 edellinen virastaan eronnut paavi oli Gregorius XII vuonna 1415. Komulaisen mukaan esimerkiksi pöytälaatikkokirjoitusten ja päiväkirjamerkintöjen perusteella tiedetään, että jotkut Benedictuksen edeltäjät harkitsivat samaa. Toisaalta esimerkiksi ortodoksisessa maailmassa patriarkat ovat edelleen virassa kuolemaan asti.

–  Tässä mielessä paavi edusti aiemmin tällaista samanlaista mallia, mikä ei sovi nykymaailmaan samalla tavalla (kuin ennen). Johtamiseen vaaditaan paljon enemmän sellaista päiväkohtaista operatiivista toimintaa, ja toisaalta media asettaa linssin paavin eteen ja kuvaa häntä loppuun asti, jos vain pystyy.

Komulaisen mukaan Ratzinger ei viihtynyt muutenkaan median valokeilassa.

–  Hänhän ei ollut mikään mediapersoona, vaan enemmän kammiossa viihtyvä akateeminen tutkija. Kun hänet pantiin paaviksi, kyllä hänen luontainen ujoutensa tai pidättyväisyytensä näkyi tv-kuvissakin. Mutta silti hän omaksui sen roolin, ajoi edeltäjänsä tavoin Papamobilella katuja pitkin ja vilkutteli ihmisille.

Mediakriisi johti uskontodialogin voimistumiseen

Benedictuksen kautta paavina jäivät kuitenkin varjostamaan katolista kirkkoa vuosituhannen alussa ravistelleet pedofiiliskandaalit.

–  Hän oli se, joka alkoi suhtautua ongelmaan oikeasti ja vakavasti, mutta ei täysin onnistunut. Vielä pari vuotta sitten löytyi sellaisia papereita, joiden perusteella hän on mahdollisesti itse piispana ollessaan syyllistynyt tällaiseen hyväksikäyttäjäpappeihin liittyvään salailun kulttuuriin, mikä katolisessa kirkossa oli vallalla.

Erityisen kriittinen hetki oli Komulaisen mukaan vuonna 2010, kun Irlannin katolisessa kirkossa paljastui suuri määrä hyväksikäyttöjä.

–  Monet lehdet vaativat paavin eroa. Omana aikanamme Pietarin istuin ei ehkä koskaan ole horjunut yhtä paljon kuin hyväksikäyttökriisin keskellä, hän sanoo.

Mieliin jäi myös Benedictuksen vuonna 2006 Regensburgin yliopistossa Saksassa pitämä puhe, kun hän siteerasi keskiaikaista lähdettä, jossa islamin profeetta Muhammedia arvioitiin kielteisesti.

–  Se oli suuren suuri mediakriisi, joka johti ihan katutason mellakoihin muslimimaissa. Hän meni siteeraamaan asioita kuten professori ajattelematta, että paavin virassa hänen pitäisi olla tarkka, mitä siteeraa, vaikkei itse sitä allekirjoittaisi, Komulainen kertoo.

Kriisin seuraus oli Komulaisen mukaan paradoksaalisesti kuitenkin se, että kristittyjen ja muslimien uskontodialogi tehostui.

–  Paavi itse pyrki korjaamaan vaurioita muun muassa Turkin-matkallaan samana syksynä vierailemalla moskeijassa. Muslimioppineet taas lähettivät paaville kirjeen, jossa he asettuivat uudella tavalla dialogiin.

Komulainen kertoo, että ennen paaviksi nousuaan Ratzinger suhtautui kriittisesti edeltäjänsä Johannes Paavalin voimakkaisiin edistysaskeliin uskontodialogissa, mutta paaviksi noustuaan hän jatkoi tämän jalanjäljissä, vaikkakin varovaisemmin.