play

Huippupesäpalloilija Kati Tahvanaisen elämä meni täysin uuteen uskoon: Käsistä hävisi voima, ja tavarat tippuivat sormista – ”On löydettävä syy taistella”, Viinijärven Urheilijoiden kasvatti kertoo

Kati Tahvanaisen valtaa liikutus, kun hän katselee haikeana kasvattajaseuransa Viinijärven Urheilijoiden Pallokenttää.

Kati Tahvanaisen valtaa liikutus, kun hän katselee haikeana kasvattajaseuransa Viinijärven Urheilijoiden Pallokenttää. Kuva: Kimmo Kirves

Petri Siitonen

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 18.8.2021.

Kati Tahvanainen (o.s. Nykänen) tuijottaa Viinijärven Pallokenttää tyhjän katsomon puisella penkillä. Pelkästään entisen kotikentän näkeminen saa hänet herkistymään.

Tahvanaisen ei tarvitse kuulla kuin kysymyksen alku.

– Tulee, hän saa vaivoin vastattua samalla kun kyyneleet valuvat pitkin poskipäitä.

Haikea olo tulee, ja se myös näkyy naisen olemuksessa.

– Kylmät väreet tulevat, Tahvanainen jatkaa liikuttuneena ääni väristen.

Tahvanainen myöntää, että aina pesäpallokentän nähdessään tulee suru puseroon. Mutta samalla hän uskoo, että jonain päivänä hän on sinut asian kanssa.

Enää ei 35-vuotiasta Viinijärven Urheilijoiden kasvattia nähdä pelikentillä. Ei ole nähty hetkeen, eikä enää myöskään nähdä.

Kati Nykänen vuonna 2006, kun ViU kohtasi ykköspesiksessä Rauman Feran.

Kati Nykänen vuonna 2006, kun ViU kohtasi ykköspesiksessä Rauman Feran. Kuva: Kimmo Kirves

Nivelrikko päätti pitkän ja ansiokkaan peliuran. Sormet ja ranteet eivät enää toimineet, kuten pitäisi.

Viimeiseksi jääneellä pelikaudellaan 2019 Tahvanainen jäähdytteli tosimielellä ViU:n suomensarjan joukkueessa. Kesä sujui hyvin, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Ensimmäisen kerran ongelmia ilmeni hallipelissä talvella 2020.

– Pallo tuntui kädessä jotenkin oudolta. Ihan kuin tuntuma olisi kadonnut.

Siitä meni tovi, kun töissä alkoi sattua ja tapahtua outoja asioita.

– Käsistä hävisi voima, sain sähköiskuja ja tavarat tippuivat sormista. Oli myös yösärkyjä, sähköasentajana työskennellyt Tahvanainen muistelee.

Lääkärikäyntien jälkeen edessä olivat leikkaukset ja pitkät kuntoutukset. Mutta tehtävissä ei ollut enää juuri mitään. Osa-aikatyöhönkään hän ei enää kyennyt.

– Lopullinen tuomio taisi tulla vuoden 2020 loppupuolella marras- tai joulukuussa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy
22-vuotias sähköasentaja tunnusti vuonna 2009 Karjalaisen haastattelussa, että äijämäisyys auttaa miehisessä työympäristössä.

22-vuotias sähköasentaja tunnusti vuonna 2009 Karjalaisen haastattelussa, että äijämäisyys auttaa miehisessä työympäristössä. Kuva: Sakari Lindell

Oli luopumisen aika.

– Pesäpallo oli tuolloin pakko jättää. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Ja toki muutos oli suuri muutenkin. Se muutti myös omakuvaa.

– Olin kuin joku iäkäs mummo, jolla on kaikenmaailman apuvälineitä kotona.

Prosessoitavaa riitti. Päässä pyöri paljon ajatuksia, mutta vuodenvaihteen jälkeen olo alkoi vähitellen helpottaa.

– Siinä kohtaa uskalsin avata kotona suuni puolisolleni. Se varmasti auttoi ja pohdimme, että kyllä me tästä yhdessä selviämme, Tahvanainen naurahtaa.

Hän ei tietoisesti salannut sairastumistaan, mutta ei halunnut myöskään julkisesti kertoa kohtalostaan. Siinä oli mukana osin myös häpeän tunnetta.

– Ajattelin, että ei minun ikäiselläni voi olla samoja vaivoja, joita äidilläni on.

Suvun geeneissä kulkee nivelsairautta, mutta myös työ- ja peliuran jättämät rasitukset ovat varmasti osaltaan altistaneet tapahtuneelle.

– Monen asian summa, Tahvanainen näkee.

Kati Tahvanainen on joutunut miettimään myös työuransa uusiksi.

Kati Tahvanainen on joutunut miettimään myös työuransa uusiksi. Kuva: Kimmo Kirves

Elämä meni siis täysin uuteen uskoon. Tahvanainen kertoo viihtyneensä sähköasentajan työssään. Myös sitä yhteisöä on ikävä.

– Työn jättäminen tuntui tavallaan isommalta asialta. Se oli miehinen maailma. Asiat sanottiin suoraan päin naamaa, se sopi minulle. Lisäksi siinä näki oman käden jäljen, ja sain purkaa sinne energiani.

Mutta käsityö ei tullut enää kysymykseen. Oli pohdittava jotain uutta.

– Aika tyhjä paperi siinä oli nenän edessä. Mitä helvettiä tässä lähtisin tekemään. Tämä sairaus sulkee jo ison osan ammateista pois, Tahvanainen toteaa.

Hän pohti asiaa yhdessä aviomiehensä Tero Tahvanaisen kanssa aivan uudelta kantilta.

– Voimmeko mennä tunne edellä jättäen rahan vähemmälle huomiolle. Olen sosiaalinen ihminen ja tulen hyvin juttuun muiden kanssa. Sitä kautta se lähti, kuluneen kesän Liperin Käsämässä Kostamokodilla päihdekuntoutuksessa työskennellyt Tahvanainen sanoo.

– Olen pitänyt todella paljon tästä alasta. Tämä on asiakaslähtöistä ja sosiaalista työtä, ja tämä on tuntunut omalta.

Tahvanainen hakee yhteishaussa opiskelemaan sosionomiksi. Pääasia on päästä sisään, paikkakunnalla ei ole niin väliä.

– Haen ympäri Suomea, mistä vain ovi aukeaisi. Onneksi lapset ovat jo sen verran isoja (6- ja 4-vuotiaat), että he ymmärtävät asioita. Lisäksi monimuotoisessa opiskelussa kuukaudessa vain viikko olisi lähiopetusta.

Lapsista on ollut luonnollisesti valtavasti iloa elämän dramaattisissa käänteissä, mutta he ovat olleet Tahvanaiselle myös voimavara ja kannustaneet eteenpäin vaikeuksien keskellä.

– On ollut pakko pysyä kasassa, en ole voinut vain jäädä makaamaan sohvan pohjalle.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy
Periksi ei saa antaa missään vaiheessa.
Kati Tahvanainen

Tahvanainen edusti naisten Superpesiksessä ViU:n lisäksi myös Lappeenrannan Pesä Ysejä, Jyväskylän Kirittäriä sekä Porin Pesäkarhuja. Porissa ja Jyväskylässä kaulaan ripustettiin SM-pronssimitalit. Itä–Länsi arvo-otteluja hänelle kertyi kolme.

– Päällimmäinen muisto on yhteisöllisyys. Olihan tämä kuin toinen perhe. Kaipaan myös niitä onnistumisten tuomia fiiliksiä, joita ei saa mistään muualta.

Kati Tahvanaista ei nähdä enää Viinjärven Pallokentällä räpylän kanssa, mutta josko hänet nähtäisiin vielä kaarella viuhka kädessään jonain päivänä.

Kati Tahvanaista ei nähdä enää Viinjärven Pallokentällä räpylän kanssa, mutta josko hänet nähtäisiin vielä kaarella viuhka kädessään jonain päivänä. Kuva: Kimmo Kirves

Tällä hetkellä Tahvanainen on ottanut lajiin etäisyyttä. Hän on käynyt katsomassa vain yhden kokonaisen ViU:n ottelun ja joitan lyhyempiä hetkiä.

– Paikan päälle en ole halunnut mennä. Siellä joutuisi kohtaamaan ihmisiä ja kertomaan kaikesta. En vain oikein jaksa. Koko tulevaisuus on vielä muutenkin niin epävarmaa, Ruudun kautta lajia kesällä seurannut Tahvanainen toteaa.

Rakkaus lajiin ei ole kuitenkaan kaikonnut mihinkään.

– Joka päivä kaipaan tänne pelikentille. Pelaaminen oli tavallaan syy, miksi piti pitää itsestä hyvää huolta, yhä kovin urheilullinen Tahvanainen pohtii.

– Nyt on pitänyt keksiä uusia keinoja nollata tilanne tai yrittää hakea muualta noita samoja fiiliksiä kuin pelikentiltä.

No, oletko löytänyt jotain?

– En ole. Polvet ja selkä eivät kestä oikein juoksemista, vaikka toki käyn lenkillä. Oman kehon painolla jumppaa, lisäpainoista ei tarvitse haaveilla.

Mitä ohjeita annat vastaavassa elämäntilanteessa oleville?

– Periksi ei saa antaa missään vaiheessa. On löydettävä syy taistella, vaikka tuntuisi kuinka pahalta.

Tahvanainen korostaa, että pahempiakin asioita tapahtuu elämässä eikä hän kaipaa sääliä. Asioilla on tapansa järjestyä, niin tässäkin tapauksessa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

uusimmat

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta

LÄHETÄ KUVA TAI VIDEO

Näitkö jotain mielenkiintoista? Lähetä kuva! Voit lähettää Karjalaiselle uutiskuvien ja - videoiden lisäksi ajankohtaisia kuvia, jotka ovat hienoja, mielenkiintoisia, hauskoja tai kertovat erikoisista asioista.

phone

Toimitus, uutisvihjeet:

010 230 8110

email

toimitus@karjalainen.fi