Tiistai, 4.8.2020 
Veera
Urheilu

Ensimmäistä kertaa vapaapudotuksessa – Hurjalta vaikuttavan urheiluharrastuksen pariin voi päätyä montaa reittiä

  • Sanni Laine
  • Sarita Piipponen
Värikkäällä varjolla laskeutuva Salla Kalsi tutustui laskuvarjohyppyyn Kuopiossa kahdeksan vuotta sitten. Värikkäällä varjolla laskeutuva Salla Kalsi tutustui laskuvarjohyppyyn Kuopiossa kahdeksan vuotta sitten.

Reetta Vähä-Ruka välttää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hän turvallisuushakuinen, korkeanpaikankammoinen ja pelkää lentokoneita. Ei mikään hurjapää.

Kesäkuun lopussa Tikkakosken kentällä hän hyppäsi laskuvarjohypyn. Hyppyhaluton nainen päätyi kentälle ja kentältä koneeseen. Miten tässä näin kävi?

– Vähän vahingossa, Vähä-Ruka kertoo.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Tarina alkaa siitä, kun hänen miehensä isä halusi tarjota pariskunnalle elämyksen: tandemhyppy kolmesta ja puolesta kilometristä. Mies innostui, mutta Vähä-Ruka oli vakuuttunut, ettei hän ikinä tule tekemään mitään sellaista.

– Mietin hyppyä edeltävänä päivänä miehen puolesta läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, ja olin varma, että jotain sattuu.

Lentokentälle päästyä kokeneiden hyppääjien varmuus ja rentous hälvensi pelon.

– Kaikki ihmiset vaikuttivat ystävällisiltä ja siltä, että he tietävät, mitä tekevät. Siitä tuli superturvallinen olo, Vähä-Ruka kertoo.

  DSC1143Karjalainen20200709 Lisenssihyppääjä Lassi-Pekka Ruuskanen hyppäsi jyväskyläläisen Reetta Vähä-Rukan, 36, kanssa tandemhypyn. Jännityksestä huolimatta tunnelmat olivat iloiset ennen koneeseen nousua.

Kesäkuun viimeinen sunnuntai oli Jyväskylässä aurinkoinen ja lämmin. Vähä-Ruka seurasi kentällä hypyn valmisteluja, ja kun mies astui koneeseen muiden hyppääjien kanssa, mieli ei ollut vielä muuttunut. Hän ei itse ikinä hyppää.

Pienkone nousee tandemhyppykorkeuteen parinkymmenen minuutin ajan. Vapaapudotus kestää lähtökorkeudesta riippuen puolesta minuutista minuuttiin, jonka jälkeen laskuvarjolla liidellään alas. Koneen noususta hypyn päättymiseen kuluu noin puoli tuntia. Siinä ajassa hyppyjä kentältä seuranneet harrastajat saivat Vähä-Rukan vakuutettua. Tandemhyppyyn oli yksi vapaa paikka, ja kaksi tuntia myöhemmin hän nousi koneeseen.

Konkarihyppääjä Reijo Kaakisen mukaan joka kesä on muutama ensihyppääjä, joka peruu hyppynsä. Osa tulee koneen kanssa takaisin alas, osa ei nouse siihen ollenkaan. Toista Vähä-Rukan kaltaista spontaania hyppääjää hän ei muista kohdanneensa.

Tandemhyppy on perinteinen väylä laskuvarjoharrastukseen. Se on helppo vaihtoehto, vaikkakin hintava. Paikkakunnasta riippuen tandemhyppyjen hinnat pyörivät 300 ja 450 euron paikkeilla. Tandemhypyt hypätään kolmen ja neljän kilometrin välistä. Samalla varjolla hyppäävä hyppymestari huolehtii hypystä, ensikertalaisen tehtäväksi jää vain nauttia matkasta ja maisemista.

 

Älyttömän siistiä, sairaan makeeta. Hypyn jälkeen Vähä-Ruka oli onnellisissa tunnelmissa.

– Maahan päästyä mietin, mitä minä juuri tein. Jalat vähän tärisi siinä vaiheessa.

Vähä-Ruka uskoo, että äkkilähtö laskuvarjohyppyyn oli hänelle hyvä vaihtoehto. Kokemus oli upea, mutta jos harkinta-aikaa olisi ollut enemmän, pelko olisi saanut perumaan koko homman.

– Hyppy oli hyvin hurja kokemus pelkurimaisessa elämässäni. Olisin voinut nousta heti koneeseen ja hypätä uudestaan!

Jyväskylän laskuvarjokerhon puheenjohtaja Salla Kalsi tietää, että ei ole lainkaan tavatonta, että kerran tandemhyppyä kokeilemaan tullut ihminen saa hyppykärpäsen pureman ja innostuu lajista enemmänkin. Pelon voittaminen ja adrenaliiniryöppy koukuttavat helposti. Tällä tavalla alkoi hänen oma hyppyuransakin.

Kahdeksan vuotta lajia harrastanut Kalsi muistaa, kuinka korkeanpaikankammo kouraisi vatsasta koneesta lähtiessä. Jokainen hyppy on erilainen, mutta niistä löytää toistuvia teemoja: olo on epätodellinen ja korkeutta on vaikea hahmottaa. Alapuolella siintävä maa näyttää kartalta.

Korkeanpaikankammo ja laskuvarjohyppy eivät ole mahdoton yhtälö. Reijo Kaakisen mukaan moni sanoo pääsevänsä pelostaan eroon hyppäämällä.

– Pelko on luonnollista. Se kuuluu ihmisluontoon ja suojelee, hän sanoo.

Aina korkeanpaikankammo ei häviä, vaikka laji vie mukanaan. Salla Kalsi hyppää laskuvarjolla sata kertaa vuodessa, mutta ei kiipeä talon katolle, jos ei ole pakko.

– Mieluummin hyppään lentokoneesta, hän nauraa.

  DSC1299Karjalainen20200709 Hanna Lankia (vasemmalla) valmistautuu hyppyyn ja Salla Kalsi pakkaa laskuvarjoa Tikkakosken kentällä laskuvarjokerhon tiloissa.

Mieluummin hyppään lentokoneesta kuin kiipeän talon katolle.
Salla Kalsi

Alussa pelotti myös Reijo Kaakista. Konkarin ensimmäisestä hypystä on 51 vuotta. Vuotta myöhemmin hän oli mukaan perustamassa laskuvarjokerhoa Jyväskylään. Vuonna 1969 partionjohtaja ehdotti uutta harrastusta, ja kaksi jyväskyläläistä partiolaista lähti kokeilemaan. 16-vuotiaan Kaakisen kaksi ensimmäistä hyppyä meni kirjaimellisesti metsään. Silloisia umpikupuisia laskuvarjoja ei voinut ohjata, ja hyppy päätyi kentän viereen puustoon.

– Jäin roikkumaan pari metriä maanpinnan yläpuolelle. Se oli mukava alastulo, koska ei tarvinnut koskettaa maata, Kaakinen muistelee.

Toinen hyppy pelotti vielä ensimmäistä enemmän, koska silloin hän jo tiesi, mitä oli menossa tekemään. Toiston, koulutuksen ja kokemuksen myötä pelko hiipuu, mutta jännitys jää.

Laji on muuttunut vauhdilla. Harrastajien mielestä laskuvarjohyppääjän ei tarvitse olla hurjapää. Sääntöjen noudattaminen on tärkeää, kun kyseessä on ekstremeurheilu. Riskejä on aina, mutta lajin turvallisuutta kehitetään jatkuvasti.

Kaakinen on seurannut varusteiden kehitystä pitkään. Sekin varjo, jolla hän aikoinaan hyppäsi puuhun, oli turvallinen, mutta ohjautuvuudeltaan huono.

– Vähän pitää ihmetellä, että aikoinaan lähdettiin hyppäämään niillä varusteilla, mies muistelee.

Hänen mielestään hyppääminen on nykyään hyvin erilaista ja turvallisempaa. Hyppääjillä on ollut jo pitkään käytössä varavarjot, joissa on automaattilaukaisu. Se avaa varjon tietyssä korkeudessa, jos hyppääjä ei sitä jostain syystä sitä itse tee.

– Se on pelastanut maailmalla tuhansia henkiä, Kaakinen sanoo.

DSC0552Karjalainen20200709 Konkarihyppääjä Reijo Kaakinen piti harrastuksesta monta vuotta taukoa, mutta päätti jatkaa, kun eläkeikä lähestyi.

Pelko on luonnollista. Se kuuluu ihmisluontoon ja suojelee.
Reijo Kaakinen

Jyväskylän Laskuvarjokerho täyttää 50 vuotta

Jyväskylän laskuvarjokerhon juhlavuosi on vasta puolessa, mutta jo monin tavoin poikkeuksellinen. Ensimmäiset hypyt Tikkakosken lentokentällä hypätään tavallisesti sääolosuhteista riippuen jo huhtikuussa, mutta koronan takia kerhon toiminta oli jäähyllä toukokuun puoliväliin asti.

Hypätessä tartuntavaaraa ei ole, mutta lentokoneessa hyppääjät ovat lähekkäin. Jäsenistön kesken on tehostettu käsihygieniaa ja suositellaan omien varusteiden käyttöä.

– Kalustohenkilökunnalta tuli tieto, etteivät laskuvarjovarusteet kestä käsidesin ainesosia. Käsien huolellinen saippuapesu on tässä lajissa parempi vaihtoehto, kerhon puheenjohtaja Salla Kalsi sanoo.

Koronarajoitusten lisäksi kerhon toimintaa haittaa Tikkakosken kiitoradan remontti, joka kestää elokuun puoliväliin asti. Remontin aikana kerho järjestää jäsenilleen hyppyjä Naarajärven kentällä ja yhteistyössä muiden laskuvarjokerhojen kanssa.

– Heinäkuu on parasta aikaa hypätä. Olisi tärkeää myös oppilaille, ettei harjoitushyppyjen väliin tulisi liian pitkiä taukoja, Kalsi kertoo.

Vuonna 1970 perustettu laskuvarjokerho oli ensimmäisinä vuosinaan osa Keski-Suomen ilmailijoiden alajaosta. Kun harrastajamäärä ja kurssit lisääntyivät, laskuvarjohyppääjät itsenäistyivät omaksi kerhokseen.

– Siviilihyppääminen alkoi 60-luvun molemmin puolin, ja harrastus pääsi kunnolla vauhtiin 70-luvulla, seuran alkuperäisjäsen Reijo Kaakinen kertoo.

Aktiivisia jäseniä on reipas kymmenkunta, mutta hyppääjiä yhteensä on tänä vuonna jo 150.

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 1€ 1 kuukausi