Mustaa valoa ja novellin tulkintaa

Konsertit
François Corneloup Trio
Serenity Ensemble
Kerubin Salissa 26.10.2012

Vapaat äänet -tuottaja Charles Gil on tehnyt kokeilevaa ranskalaista jazzia tutuksi suomalaisille jo vuosia. Voi kai sanoa, että Vapaista äänistä on tullut osa suomalaista jazzkulttuuria. Merci bien!
Baritonisaksofonisti François Corneloupin trio oli Jazzpäivien perjantaipuhteen aloittaja. Muusikkona täysin itseoppinut Corneloup musisoi väkevien kollegoidensa basisti Hélène Barrière’n ja rumpali Simon Coubert’n kera. Lokakuun lopunaikojen Joensuuhun tuotiin tuliaisina mustaa valoa, Noir lumière. Julmaa huvia.
Peltien sähinä täytti salin. Labarrière hahmotteli laajoin intervallein. Baritonin matalat äänet toivat tummaa pohjaa ja turvaa, ylärekisteri loi hartaisaa onnea ja eloa.
Raaka energia alkoi purkautua bassosta. Rumpali hivuttautui enenevissä määrin mukaan. Corneloup äkseerasi hurjaa huudatusta. Tasavirtaa, vaihtovirtaa... On, off!
Nopeampi sekabiitti täytti tilan. Ilmassa oli funkin henkeä. Sitten tummuus. Corneloup sivalsi, viilsi ja paloitteli vereslihaista materiaaliaan. Coubert paiskoi hi-hatistaan swingin ja diskon sekameteliä.
Coltranemainen spiritualisuus laskeutui. Vaipumista. Pian äkkipikaisia puuskia ja hyväntuulen hurmioita. Runsaasti polyrytmiikkaa.
Viimeistä viedään. Rumpusoolon hahmossa on katedraalin korkeuksia. Settini ompi linnani.

Serenity Ensemble oli valtakunnallisten jazzpäivien ”tilausteos”. Rumpali Teppo Mäkynen sanaili musiikin taustoista ja tarkoituksista. Mäkynen kertoi novellien inspiroineen sävellyksiä: Carver, Ford, Hesse, Seppälä. Entäpä tyyneys ja seesteisyys, mitä sieltä olisi löydettävissä.
Konsertissa koettiin hymninomaisia hetkiä ja koraalin kauneuksia. Oli hiljaista haltioitumista ja yhteistä ääntä. Kontrastina hyperventiloivaa hässäkkää serenityn seassa. Tarinan aineksia ja tulkinnan vapauksia.
Juoneen sisältyi myös svengillä kiitoa ja hauskanpitoa. Karavaani- tai viidakkotyylisiä komppeja kuunneltiin. Ja tööttejä ja vinkuja, Innasen fläpätejä ja väpätejä. Mäkysen hieno loppusoolo oli kunnon töttöröötä fanfaari- ja patarumpuaihioineen.
Yhtye oli tarkka ja vaikuttava peestä äffään dynamiikassaan. Perko ja Innanen täydensivät toisiaan, komppikaksikosta löytyi tukulti yhteishyvää. Soolovoima oli selvää kuin musta valkoisella.
Jyri Ojala